Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Isabel Dalhousie on skotti, filosofi ja keski-ikäinen sinkku Edinburghista. Hän toimittaa filosofista aikakauslehteä ja pohtii mielellään filosofiaa muutenkin.

"In a purely philosophical sense, it must be very demanding to be German. Far better to be French (irresponsible and playful) or Greek (grave, but with a light touch). Of course, her own heritage, she thought, was enviable: Scottish common-sense philosophy on one side and American pragmatism on the other. That was a perfect combination."

Erään konsertin jälkeen Isabel näkee, miten nuori mies putoaa hämmästynyt ilme kasvoillaan kuolemaan. Kuolema katsotaan onnettomuudeksi, mutta Isabel on varma, ettei se ollut vahinko. Apunaan sukulaistyttönsä Cat, tämän ex-poikaystävä Jamie ja sanavalmis kotiapulainen Grace Isabel aloittaa omat murhatutkimuksensa. Siinä sivussa hän on aina valmis arvostelmaan Catin nykyistä, epäilyttävän värisiä housuja pitävää poikaystävää.

Ei ehkä pitäisi, mutta väkisin tulee verrattua kirjaa kirjailijan tunnetumpaan Naisten etsivätoimisto 1 –sarjaan. Yhtäläisyyksiä ei tarvitse kaivaa kovin syvältä. Molemmissa päähenkilö on itsenäinen, omillaan tuleva nainen, joka kaipaa ja idealisoi edesmennyttä isäänsä. Molemmilla on apunaan sananvalmis nainen (tai kaksi). Molemmilla on tapana tarkastella ja ihmetellä maailman menoa. Mutta siinä missä Mma Ramotswe tuumailee rennosti ja juo pari kuppia rooibos-teetä, Isabel tekee jatkuvasti tunteisiinsa perustuvia hätäisiä johtopäätöksiä.

Kirja oli kyllä ihan sujuvalukuinen, mutta kokonaisuutena – etenkin huonon ja epäuskottavan loppunsa vuoksi – pettymys. Se jätti tämän lukijan kylmäksi. En tiedä, oliko se sitten kirjailijan tarkoituskin: kylmä Skotlanti, lämmin Botswana. Lopun lisäksi kirjassa oli muitakin uskottavuusongelmia. Päähenkilö ei esimerkiksi missään vaiheessa mene poliisin puheille, ei vaikka löytää kodistaan murhaajaksi epäilemänsä tunkeutujan.

Tapahtumat seuraavat kirjassa toisiaan, väliin mahtuu toki piristysruiskeena Isabelin filosofisia pohdintoja arjen ongelmista. Juoni ratkaisuineen kuitenkin muistuttaa nykyisiä TV-rikos/poliisisarjoja, joissa syyllinen on aina joku niistä poliisin/rikospaikkatutkijan ensin jututtamista ja jonka lukija itse arvaa heti syylliseksi. Melkoista lukijan aliarviointia. Kaiken kruunasi se, että kirjalle ja koko kirjasarjalle antanut Sunnuntain Filosofia-Klubi ei kokoontunut kirjassa kertaakaan. En aio ottaa selville, tapahtuuko näin jatkossakaan.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club. Abacus. Great Britain 2009.

Thomas Enger: Henning Juul 1-2

Rikosreportteri Henning Juul on palannut sairaslomalta töihin, mutta kantaa yhä sekä fyysisiä että henkisiä arpia kahden vuoden takaisesta tulipalosta, jossa hänen pieni poikansa kuoli. Yksityis- ja työelämä ei ole entisellään. Töihinpaluun aikaan tapahtuu nuoren naisen murha, jota Henning alkaa tutkia. Elokuva-alaa opiskellut nainen kivitetään kuoliaaksi, mutta onko syyllinen todella hänen pakistanilaispoikaystävänsä vai liittyykö murhan urhin tekemään outoon elokuvaan. Kesken tutkimuksiensa Henning törmää vielä pakistanilaismafiaan ja joutuu toisen murhan todistajaksi.

"Henning tuijottaa käsivarsien tatuointeja. Vihreä sammakko toisessa ja musta skorpioni toisessa. Sammakot elävät sekä maalla että vedessä. Maalla ne viihtyvät parhaiten öisin, pyydystävät selkärangattomia hyönteisiä. Päivän ajaksi ne piiloutuvat pedoilta varjoisiin ja kosteisiin paikkoihin."

Aavekivussa Henning Juuliin ottaa yhteyttä 14 vuoden tuomion murhasta saanut, tunnettu gansteri Tore Pulli, joka kertoo tietävänsä jotain Juulin pojan kuolemasta. Vastapalveluksi Pulli haluaa Juulin selvittävän, kuka oikeasti oli se murhan takana, josta hänet tuomittiin. Juul ehtii käydä tapaamassa Pullia Oslon vankilassa kerran, kun Pulli yllättäen kuolee kesken TV-haastattelun. Juul menettää tietolähteensä, mutta jatkaa silti tapauksen tutkimista. Kun kuvioissa on bodattuja lihaskimppuja, häikäilemättömiä palkkamurhaajia ja äkkipikaisia entisiä vankilakundeja, ovat sekä Juul että hänen läheisensä pian todellisessa hengenvaarassa.

"Mjønes oli kaivanut suuren määrän tietoa tappavasta hermomyrkystä, jonka nimi on batrakotoksiini. Sitä on eräässä kolumbialaisessa sammakkolajissa. Choko-intiaanit kastavat nuoliensa kärjen siihen. Sammakon nimikin on nuolimyrkkysammakko, yhden ainoan yksilön myrkky riittää tappamaan viidestäkymmenestä sataan ihmistä."

Mukavaa lukea vaihteeksi dekkari, jonka pääosassa ei ole rikosetsivä, poliisi tai yksityisetsivä. Toimittaja on tietysti luonnollinen valinta kirjailijalle, joka on itsekin toimittaja. Henning Juul on kovin inhimillinen päähenkilö; hänellä on paljon pelkoja ja traumoja eikä hän ole mikään yliälykäs superetsivä. Hoksottimet hänellä toki on kohdallaan.

Alusta lähtien oli selvää, että tämä on Henning Juulista kertova dekkarisarja. Erehdyksessä luin vain ensin toisen osan. Ensimmäinen osa avasi merkittävästi päähenkilön taustoja, käyttäytymistä ja motiiveja, joten suosittelen lukemaan osat järjestyksessä. Sarjamaisuus näkyi Aavekivussa erityisesti siinä, että välillä keskiössä tuntui olevan vain ja ainoastaan pojan kuoleman selvittäminen eikä Pullin tapaus. Arvatenkin jokaisessa kirjassa Juul saa selville jotain uutta tulipalosta. Toivottavasti jossain vaiheessa sen ratkaiseminen on oikeasti kirjan pääaihe - mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa kirjailija on valmis luopumaan osat toisiinsa sitovasta, päähenkilöä liikuttavasta tekijästä.

Thomas Enger: Valekuollut (Skinndød). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2011.
Thomas Enger: Aavekipu (Fantomsmerte). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2012.

Terry Prachett & Stephen Baxter: The Long War

On kulunut 10 vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Ihmiset ovat levittäytyneet kauas tämän päivämäärän Maasta, pitkin Pitkää Maata. Uudet asutusalueet eivät ole enää täysin syrjässä, sillä rinnakkaisulottuvuuksien välille on perustettu säännöllisesti toimivat, twain-ilma-alusteknologiaan perustuvat liikenneyhteydet. Pitkän Maan mahdollisuuksia ja luonnonvaroja hyödynnetään laajassa mittakaavassa, ja samalla on syntynyt jopa uusia kaupunkimuotoja.

Mutta sitä mukaa kuin uudisasukkaista on tullut omavaraisia, on tyytymättömyys tämän päivämäärän Maata kohtaan kasvanut. Miksi pitää maksaa yhä veroja Maahan, vaikka etäisyys on valtava eikä siitä saa vastikkeeksi muuta kuin säästöjen takavarikoinnin? Tämän päivämäärän Maassa tyytymättömyyden kasvu on huomattu, ja Valhallan kaupungin itsenäisyysjulistuksen jälkeen hallituksen on pakko reagoida voimakeinoin. Mutta millaista on sodankäynti Pitkässä Maassa, jossa kuka tahansa voi askeltaa hetkessä toiseen maahan?

Joshuan ja Lobsangin kahdenmiljoonan askeleen matka on maineeltaan legendaarinen. Joshua ei maineesta ja kunniasta välitä; hän yrittää keskittyä perhe-elämään ja pienen Helvetti-Ties-Missä -nimisen kaupungin pormestarin rooliin. Lobsang sen sijaan ulottaa virtuaalisia lonkeroitaan joka puolelle vaikuttaen usean ihmisen elämän heidän tietämättään merkittävälläkin tavalla. Omasta ylivertaisuudestaan huolestunut Lobsang hankkii itselleen ulkoistetun omatunnon Joshualle hyvin läheisen henkilön sielun muodossa. Eikä Joshua saa olla rauhassa, vaikka kuinka haluaisi.

Henkilögalleria on ensimmäistä kirjaa runsaampi; tuttujen hahmojen rinnalle tulee uusia toimijoita. On perunastepperin keksijän tytär Sally Linsay, pappi Nelson Azikiwe, irlantilainen Bill Chambers, kapteeni Margaret Dianne Kauffman, ex-poliisi Monica Jansson, sisar Agnes sekä lapsinero Roberta Golding ja kiinalaiset ennätysmatka-askeltajat. Ja tietysti Mary ja Ham, tietämättään ihmisten kapinan esikuviksi nousseet peikot.

"But look at this current situation with the trolls - pleasant, helpful and trusting creatures - of course we must dominate them, enslave them, kill them. Look at the tension over Valhalla and its quiet rebellion. I can't leave you to get on with your life, even a million steps away. I must tax you, control you!"

Tämä oli siitä erikoinen "sotakirja", että se keskittyi enemmän peikkoihin ja niiden pakenemisesta aiheutuviin ongelmiin kuin varsinaiseen pitkään sotaan. Peikkojen katoaminen uhkaa hetkessä koko Pitkän Maan ekologiaa. Pystyvätkö Joshua ja Lobsang löytämään peikot ja estämään tuhon? Ja mitä ihmettä tapahtuu Yellowstonissa? Kirjan räjähtävä loppu oli kovin samankaltainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta koukuttava: mielenkiinnolla odotan, että saan seuraavan osan käsiini.

Terry Prachett & Stephen Baxter: The Long War. Doubleday. Great Britain 2013.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."

Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.

Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.

"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.

Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.

Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.

Philippa Gregory: Serkusten sota 1-2

Historia, varsinkin vanhojen kuningaskuntien kuten Englannin historia, on voittopuolisesti esitetty miesnäkökulmasta. Poikkeuksia toki löytyy Englannistakin, mutta ne poikkeudet ovat keskittyneet lähinnä Henrik VIII:n vaimoihin ja tyttäriin. Tämän kirjasarjan kautta tulee tutuksi muutama muukin voimakas naisvaikuttaja. Kyseessä toki on fiktio, vaikka kirjoissa esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia.

Serkusten sota tunnetaan nykyään paremmin nimellä ruusujen sota. 1400-luvun jälkipuoliskolla Englannin kruunusta taistelivat York- ja Lancaster-suvut, jotka molemmat polveutuivat Edvard III:sta. Valtataistelu käytiin siis todella serkusten välillä. Kirjasarjan kahden ensimmäisen osan nimet viittaavat taas sukujen tunnusmerkkeihin: York-suvun valkoiseen ja Lancaster-suvun punaiseen ruusuun. Päähenkilöinä ei suinkaan ole taistelevat miehet vaan heidän taustaltaan löytyvät vahvat naiset.

Valkoinen kuningatar eli Elisabet Woodville on jäänyt Englannin historiaan ensimmäisenä kuninkaan alamaispuolisona, joka voideltiin kuningattareksi. Harvinaislaatuisen kauneutensa ja äidiltään opitun taikuuden avulla Elisabet nappaa valtakunnan komeimman saaliin, kuninkaan, ja hänen Rivers-sukunsa kääntyy kertaheitolla lancasterilaisista yorkilaisiksi nousten valtaan. Elisabet synnyttää kuninkaalleen peräti kahdeksan lasta, mutta heidän avioliittonsa ja elämänsä on silti täynnä taisteluita.

"En kai minä sellaista kertoisi, sinähän saattaisit muuttaa heidät sammakoiksi. Ei sillä ole väliä, kuka meitä vastaan puhuu. Heillä ei ole merkitystä, kunhan eivät tee muuta kuin kuiskuttelevat nurkissa."

Punainen kuningatar kertoo Margaret Beaufortista, syvästi uskonnollisesta aatelisneidosta, joka ei voinut valita omaa kohtaloaan vaan joutui jo 12-vuotiaana avioitumaan kaksi kertaa itseään vanhemman, kuninkaan määräämän miehen kanssa. 14-vuotiaana Margaret oli leski ja äiti, joka naitettiin pian uudestaan, sillä Lancaster-sukuun piti saada lisää perillisiä. Margaret oli naimisissa neljä kertaa, ja vasta viimeisen avioliiton aikana hän sai jonkinlaista kontrollia elämäänsä. Hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli kuitenkin saada Henrik-poikansa Englannin valtaistuimelle ja Lancasterit takaisin valtaan.

"Kuningas nauraa ja suutelee kättäni. -Älä myöskään muuta häntä rupikonnaksi, pikku noitaseni, hän kuiskaa.  -Ei minun tarvitse. Sydämessään hän on jo sitä."

Luin kirjat putkeen, ja toisen kirjan kohdalla piti ihmetellä, miten kirjailija oli saanut käännettyä näkökulmansa niin totaalisesti naisesta toiseen. Itseltäni se ei onnistunut: pidin enemmän Elisabetista. Margaret oli mielestäni liian mustavalkoinen, kypsymätön teini asenteella minä-olen-aina-oikeassa-sillä-minun-tahtoni-on-jumalan-tahto. Hän ei ehdottomuudessaan kyennyt asettumaan toisen asemaan eikä kasvanut ihmisenä. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, sillä Elisabet ja Margaret olivat toistensa vastustajia.

Historian tapahtumien tunteminen ei yhtään pilannut lukemista, sillä kirjailija liikutti hahmoja paikasta ja vuosista toiseen kiinnostavasti. Towerin kadonneiden prinssien arvoitukselle löytyy luonnollisesti kirjoista oma selityksensä... Naisnäkökulman lisäksi pidin siitä, että tapahtumista ja asioista esitetään useampi näkökulma eikä pitäydytä vain yhteen totuuteen. Kirjasarjan muissa osissa ääneen pääsevät mm. Elisabetin äiti ja tytär.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen). Suom. Natasha Vilokkinen. 2. painos. Bazar. Juva 2011.
Philippa Gregory: The Red Queen. Simon & Schuster. UK 2010.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.

Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.

Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.

"Tuskin liioittelen,  kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."

Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.

Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.

J.R. Ward: Mustan tikarin veljeskunta 9-11

"Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko."

Nuo dramatiikkaa tihkuvat sanat löytyvät jokaisen Mustan tikarin veljeskunnan romaanin takakannesta, vaikka ne eivät uusimpien osien kohdalla pidä enää täysin paikkaansa. Sarjasta on suomennettu 11 osaa; itse olen suosinut lähinnä alkuperäiskielisiä teoksia. Nyt tuli kuitenkin luettua poikkeuksellisesti kaksi osaa käännöskirjallisuutta, mikä aiheutti välillä tahattomia nauruntirskahduksia. 

"Vampyyri. Manny kuuli päässään, miten naaraan ääni lausui sanan omalaatuisella korostuksellaan. Eniten Mannya järkytti koko tilanteessa se, että hän itse ei reagoinut uutiseen juuri mitenkään. Toki jos hän pysähtyi miettimään paljastusta seuraavia päätelmiä, hänen emolevynsä alkoi iskeä kipinää ja kihistä. Eivätkö torahampaat olleetkaan enää vain halloween- ja kauhuleffarekvisiittaa?"

Kirjurineitsyen vampyyrit ovat taistelleet ja taistelevat yhä Omegan vauvantalkilta tuoksuvista zombeista muodostuvaa Harvennuskunnan joukkoja vastaan. Perinteistä hyvä vastaan paha asetelmaa siis. Ihmiset ovat suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä muiden rotujen olemassaolosta, vaikka välillä tiet risteävätkin vampyyrien kanssa. Vampyyreilla on tarvittaessa kuitenkin keinonsa saada ihmiset unohtamaan näkemänsä.

"There was one rule in the war between the vampires and the Lessening Society: Stay the fuck away from humans. That race of nosy, upright orangutans was a complication waiting to happen, and the last thing anyone needed was widespread confirmation that Dracula wasn't a product of fiction, and the walking dead weren't just a TV show that didn't suck." 

Vampyyrirotua johtaa sokea kuningas Wrath, jota suojelee valiosotureiden joukko, Mustan tikarin veljeskunta. Sota ja taistelut ovat esillä jokaisessa sarjan osassa, mutta kuten kirjojen nimistä voi päätellä, niiden keskiössä ovat kuitenkin päähenkilöiden rakkaustarinat. Juoni noudattelee useimmiten samaa kuviota: on uros ja naaras, jotka tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa ja jotka muutaman vastoinkäymisen ja väärinymmärryksen jälkeen he päätyvät onnellisesti yhteen. Ja jotka tietenkin harrastavat runsaasti tarkoilla yksityiskohdilla väritettyä kuumaa ja kiihkeää seksiä. Pientä variaatiota tulee sentään joidenkin loppuratkaisujen kohdalla, ja 11. kirjassa seurataan piristävästi miesparin suhdetta.

Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen uuteen parimuodostukseen. Toki muidenkin keskushenkilöiden tarinat kulkevat siinä sivussa eteenpäin. Pääparista huolimatta kirjoissa on myös aina lukuisia kertojia, mikä auttaa mielenkiinnon ylläpitämisessä. Ääneen pääsevät myös naiset ja ns. pahat tyypit. Sarja on mielestäni nyt edennyt lähelle loppuaan; on vaikea kuvitella kirjailijan pystyvän kehittämään siihen enää enempää kuin loppuratkaisuista koostuvan viimeisen osan. Siitäkin huolimatta että 11. kirjassa viritellään selvästi jopa kahta uutta rakkaustarinaa.

Aivot eivät pääse näiden kirjojen kanssa liiallisesti rasittumaan, joten ne ovat sopivaa kevyttä luettavaa - jos ei seksi, väkivalta, veri ja kiroilu haittaa.

"Clamping a hold on the nape of the guy's neck, he frog-marched the leering son of a bitch over to the rear exit, kicked open the door, and dragged him into the back parking lot."

 J.R. Ward: Vapautettu rakastaja (Lover Unleashed). Suom. Maria Sjövik. Basam Books. Tallinna 2012.
J.R. Ward: Lover Reborn. Signet. USA 2012.
J.R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last). Suom. Timo Utterström. Basam Books. Tallinna 2013.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Kirja kertoo pojan kasvamisesta mieheksi, miehen kasvamisesta kirjailijaksi sekä kirjailijan kasvamisesta lukijansa ja menneisyytensä kohtaavaksi ihmiseksi. Monikerroksinen tarina, josta lukija ei heti osaa sanoa, mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä kuvitelmaa. Itkonen koukuttaa niin taitavasti, että sitä huomaa välittävänsä myös niiden kuviteltujen henkilöiden kohtalosta. Monikerroksisuus pitää samalla kiinnostuksen yllä läpi koko kirjan.

On 17-vuotias Henrik, joka on päässyt kesätöihin hämeenlinnalaisen tavaratalon ruokaosastolle. Siellä hän tapaa vähän vanhemman Veskun, joka osaa elää paljon jännittävämpää elämää kuin Henrik.

On viisikymppinen, syrjäytyneen pojan yksinhuoltaja Päivi, joka on myös töissä tavaratalossa. Päivi purkaa elettyä elämäänsä sekä suhdetta erityisesti tyttäreensä ja äitiinsä Hämeenlinnan kirjastossa pidettävillä kirjoittajakursseilla.

On kirjailija Julius Ilonen, joka on kirjoittanut kirjan entisestä kotikaupungistaan Hämeenlinnasta. Kirja herättää jossakin hämeenlinnalaisissa kiihkeitä tunteita, jotka johtavat väistämättä yhteentörmäykseen. Sen seuraukset ovat kaikkien osapuolien kohdalla yllättäviä.

Ja sitten meillä on vielä kirjailija Juha Itkonen, joka on viime aikoina tehnyt entisen kotikaupunkinsa tunnetuksi mm. nimikkonäytelmällä. Hämeenlinnaa tunteville kirjasta löytyy monta tuttua paikkaa, sekä niitä vanhoja ja kadonneita että aivan uusiakin.

"Suorin tie perille vei grillijonon ohi isoon risteykseen, uuden arkistorakennuksen kulmalta sivukujille ja siitä ratapihalle. Ei ollut mitään syytä kiertää eikä viivytellä."

Paikallistuntemus ei kuitenkaan ole parasta kirjassa. Se on ehdottomasti Itkosen tapa käsitellä kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää. Osansa saavat niin fanit, lukijat kuin media ja markkinointi, mutta myös kirjailijat. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa arvostelua sortumatta johonkin siinä mainittuun lieveilmiöön... joten jätän arvostelut muille lukijoille.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava. Keuruu 2011.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Eletään vuotta 2015 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Maassa valitsee rauha; Terveysviraston valvomat ihmiset ovat terveitä ja onnellisia. Lähes kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet ovat kiellettyjä: huumeet, alkoholi, tupakka, kahvi, karkit... Jostain täytyy kuitenkin kansalaisten saada mielihyvää. Tätä varten erään hyödykkeen jalostamiseen on panostettu Suomessa vuosikymmenten ajan. Kyseessä on eloi: altis, nöyrä, vähä-älyinen, itseään aktiivisesti tyrkyttävä ihmisen alalaji. Muualla maailmassa heitä kutsutaan yhä naisiksi.

OTE NYKYSUOMEN SANAKIRJASTA. Eloi. Yleinen mutta epävirallinen käyttökielen sana, kotiutunut kieleemme 40-luvulla, nyk. virallisesti feminainen. Viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Sana juontaa juurensa H.G. Wells -nimisen yhteiskunnallisen kirjailijan ennustuksesta, että ihmiskunta tulee evolutiivisesti jakautumaan eri tavoin yhteiskuntarakennetta hyödyntäviin ja hyödystä nauttiviin alarotuihin. Monikon nom. taivutus eloiset, mon. gen. eloisten, mon. allatiivi eloisille. Esimerkkilauseita: "Tyypillinen eloi on vaaleahiuksinen ja pyöreäpäinen." "Eloiset saavat lisääntyä laillisesti."

Vanna on pikkusiskoaan etsivä chiliaddikti, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän on eloi-siskoaan matkimalla ja synesteetikon vaistojensa ansiosta onnistunut pitämään todellisen morlokki-luonteensa miehiltä salassa. Kaikilta muilta paitsi Jarelta, joka on koukussa riskien ottamiseen. Heitä yhdistää yksi kesä ja chilin diilaaminen. Molempien elämä muuttuu, kun kohdalle osuu outo uskonlahko, gaialaiset, jotka mystisistä syistä haluavat jalostaa maailman vahvimman chililajikkeen.

Sinisalolla on ilmiömäinen kyky luoda maailmoja, jotka ovat hyvinkin tutunoloisia, mutta kuitenkin ratkaisevasti täysin erilaisia kuin meitä ympäröivä todellinen maailma. Vannan ja Jaren tarinan ympärille on kirjaan lisätty erilaisia tietoiskuja: otteita nykysuomen sanakirjasta, poimintoja Suomen laista, kansanlauluja, pätkiä tietokirjallisuudesta ja eloisten lehdistä - kaikki peräisin Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta. Nämä tieteelliset lisät tekevät kirjan maailmankuvasta pelottavan uskottavan.

Tarina kulkee useammassa aikajanassa, paljastaen vähän kerrallaan uusia sävyjä niin Vannan ja hänen sisarensa kohtalosta kuin Jaren ja Suomenkin elämästä. Taattua Sinisaloa! Jokainen lause on luettava ajatuksella, sillä yhden pilkun taakse saattaa kätkeytyä näkyville merkittävä tieto Sinisalon luomasta maailmasta. Ja tämä kirja tulee lukemisen jälkeen väistämättä mieleen joka kerta, kun maustaa ruokaa chilillä.

"Jare oli kuullut asiakkailtaan, että aivan heti chilikiellon jälkeen kunniallisetkin perheet uskaltautuivat rikkomaan joskus sääntöjä. Päivällisten salaisena huippukohtana saattoi olla kaapin perältä löytyneellä thai sweet chili -kastikkeella terästetty ruokalaji, se oli uskaliasta viihdettä samalla tavalla kuin joskus kymmeniä vuosia sitten saatettiin aterian päätteeksi kierrättää ringissä jostakin saatu Marlboro Light."

Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos. Juva 2013.

Stephen King: 11.22.63

"John Kennedy can live. You can save him, Jake. And would that really make things better? There were no guarantees. I felt like a man trying to fight his way out of a nylon stocking. I closed my eyes and saw pages flying off a calendar - the kind of corny transition they used in old movies. I saw them flying out my bedroom window like birds. One more thought came before I dropped off: the dopey sophomore with the even dopier straggle of goatee on his chin, grinning and muttering Hoptoad Harry, hoppin down the av-a-new."

Jake Epping, eronnut englannin opettaja Mainesta, liikuttuu yllättäen kyyneliin lukiessaan koulun talonmiehen Harry Dunningin kirjoitusvirheitä vilisevää esseetä. Harry oli jäänyt lapsena ainoana henkiin, kun hänen isänsä oli tappanut muut perheenjäsenet. Siinä missä Harryn elämä muuttui yli 50 vuotta sitten peruuttamattomasti, saa Jaken elämäkin uuden suunnan vain yhden esseen arvostelemisen myötä.

Läheisen kuppilan omistaja Al Templeton pyytää Jaken luokseen ja paljastaa tälle salaisuuden: kuppilan ruokakomero on aikaportti vuoteen 1958. Al on vieraillut useasti menneisyydessä, mutta epäonnistunut yrityksessään estää Kennedyn murha. Siksi hän pyytää nyt Jakea suorittamaan tehtävän hänen puolestaan. Näin Alin mielestä säästyy ei ainoastaan Kennedyn henki, vaan mm. tuhansien Vietnamissa kuolleiden amerikkalaissotilaiden henki. Epäileväinen Jake suostuu yrittämään mahdottomalta vaikuttavaa tehtävää oivallettuaan, että samalla hän voi estää myös Harry Dunningin perheen murhenäytelmän.

Menneisyydessä eläminen on kiehtovaa, mutta sen muuttaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Jake joutuu punnitsemaan, mitä hän on valmis tekemään voidakseen estää yhden perheen surmaamisen tai presidentin murhan. Onko oikein tappaa estääkseen toista tappamasta? Eikä menneisyys anna noin vain muuttaa itseään, vaan se tekee parhaansa estääkseen Jaken toimet asettamalla hänen tielleen mitä erilaisempia esteitä. Onko Jaken elämän suuri rakkaus, kaunis kirjastonhoitaja Sadie Dunhill myös menneisyyden ansa? Ja jos Jake onnistuu, miten se vaikuttaa nykyisyyteen?

Kauhun mestariksi tituleerattu Stephen King on ottanut käsittelyyn USA:n lähihistorian tunnetuimman ja puhutuimman tapahtuman: presidentti Kennedyn murhan vuonna 1963. Tämä ei kuitenkaan ole perinteistä Kingiä, ei vaikka osa kirjan tapahtumista sijoittuukin tuttuun Derryn kaupunkiin ja vuoteen 1958. King hahmotteli tarinaansa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla, mutta jätti sen kirjoittamisen tajuttuaan sen vaatiman työmäärän. Onneksi. Nyt kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä sitä taustatyön määrää, jonka kirjailija on joutunut tekemään saadakseen lopputulokseksi noin vaivattoman ja osuvan ajankuvauksen. Useampi vuosikymmen on lisäksi tarjonnut Kennedyn murhaan pidemmän perspektiivin, mitä King hyödyntää taitavasti.

Tihenevä jännitys ja juoni veivät mennessään; kukapa historiaa opiskellut ei olisi joskus haaveillut aikamatkasta menneisyyteen... Kirjan ainoa huono puoli oli, että se loppui aivan liian pian - jo 740 sivun jälkeen.

 Stephen King: 11.22.63. Hodder & Stoughton. UK 2011.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto houkutteli ihmisiä ostamaan kirjoja Kirjan ja ruusun päivänä tarjoamalla täkynä kaupanpäällisen, vain tiettynä aikana saatavilla olevan ja juuri tätä tarkoitusta varten teetetyn kirjan tänä vuonna jo kolmannen kerran. Tällä kertaa kirja oli pyydetty Anna-Leena Härköseltä, joka oli melkein kieltäytynyt kunniasta vedoten keskeneräiseen kirjaprojektiin, mutta suostunut sitten kuitenkin. Kirjan luettuani en voi muuta kuin toivoa, että Härkönen olisi osannut sanoa ei kiitos.

Kirja on kokoelma kolumneja, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on Härkönen. Sana hänellä yhä on halussaan, mutta kirja ei oikeastaan missään kohtaa lunasta odotuksia tai nouse edellisvuosien Kirjan ja ruusun päivän teosten tasolle - tai varsinkaan Härkösen omalle tasolle. Odotin viihdyttävää lukukokemusta, en saanut oikeastaan mitään. Parissa kohtaa hymähdin jollekin, mutta mille, sitä en enää muista. Teksteistä ei jää mitään mieleen. Mikä tässä oikein mättää?

Okei, en ole ihan kohderyhmää: en pode mummokuumetta, en matkusta ulkomaille vain istuakseni hotellin uima-altaan reunalla tapeltuani ensin parhaasta aurinkotuolista, en soittele julkkiksille kertoakseni mokistani. En samaistu Härkösen itseironiseen (?) hahmoon. Pahiten koko kirjassa ehkä nyppi se, etten missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi se oli pitänyt painaa kirjaksi asti. Tekstit toimisivat kyllä kertakäyttöisinä nettipakinoina tai lehtikolumneina. Mutta että kirjana? Juu ei.

"Entä jos puutarhanhoito ei kiinnosta? - - - Älä hanki puutarhaa."

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito. Kirjakauppaliitto. Porvoo 2014.

Daniel Defoe: Moll Flanders

Aina välillä sitä saa näitä kirjallisia päähänpistoja: luenpa yhden kirjan per aakkonen, tutustunpa suomalaisiin nykymieskirjailijoihin... Tällä kertaa mieleeni juolahti lukea yksi 1700-luvun klassikkokirjoista - alkuperäiskielellä. Kohdalle osui sopivasti Moll Flanders.

Kirjan täydellinen nimi oikeastaan kertoo sisällöstä kaiken olennaisen:

"The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders, &c. Who was Born in Newgate, and during a Life of continu'd Variety for Threescore Years, besides her Childhood, was Twelve Year a Whore, five times a Wife (whereof once to her own Brother), Twelve Year a Thief, Eight Year a Transported Felon in Virginia, at last grew Rich, liv'd Honest, and died a Penitent. Written from her own Memorandums".

Moll Flanders on äitinsä vauvana hylkäämä, neuvokas nainen, jolla on voimakas selviytymisvietti. Sille onkin tarvetta, sillä 1600-luvun Englannissa ei naisella ole juurikaan uravaihtoehtoja. Kaikkien silmissä siintää hyvä ja varakas avioliitto, joka takaisi turvallisen toimeentulon. Moll onnistuu avioitumaan peräti viidesti, mutta turvallisen elatuksen hän löytää oikeastaan vain ryhtyessään elättämään itsensä varkaana.

Se, että kirjan päähenkilöksi oli valittu aikakaudelle epätyypillisesti nainen, tuntui ensin hienolta ajatukselta. Varsin pian aloin kuitenkin epäillä kirjailijan tarkoitusperiä. Siinä missä naisten elämää on kuvattu uskottavasti, oli kuitenkin yksi seikka, joka ei tuntunut millään tavalla todelta. Moll keskittyy niin miesten jahtaamiseen, ettei ajattele lapsiaan vaan jättää heidät surutta taakseen toisten hoidettaviksi. Ei mene läpi, ei edes tuolla aikakaudella. Piti ihan tarkistaa, mikä mies Defoe oikein olikaan, millaisen elämän hän oli elänyt omaksuakseen tuollaisen naiskuvan. Puoli vuosisataa kestäneen avioliiton ja 8 lapsen isyyden olisi luullut opettavan miehelle jotain äitien ajatusmaailmasta. No, kaikessa ei voi onnistua. Ajankuva on luonnollisesti tarkkaa, ja yhteiskunnan "pohjasakan", varkaiden, huorien ja vankien elämän kuvaaminen tarinan moraalinen opetus.

Etukäteen ajattelin, että hankalinta olisi lukea 1700-luvun englantia, mutta se ei oikeastaan ollut yhtään vaikeaa. Joidenkin sanojen kirjoitusasu toki poikkesi nykyenglannista, mutta niiden merkityksen kyllä ymmärsi helposti ääntämyksen kautta. Ehdottomasti suurin kirjan lukemiseen liittynyt ongelma oli sen rakenne: koko kirja on yhtä ja samaa lukua. Kappalejako sentään kirjasta löytyy, mutta lukemista pitkitti huomattavasti lukujen puute. Se teki kokonaisuudesta erittäin raskaan; tuntui kuin kirja ei loppuisi koskaan. Yleensä kirja voittaa, mutta tässä tapauksessa olisin mielummin kyllä tutustunut Moll Flandersin mielenkiintoiseen tarinaan televisiosarjan muodossa.

Daniel Defoe: The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders. First published in 1722. Penguin  Books.  Great Britain 1994.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Allan Karlssonia ei huvita tavata Malmköpingin kunnanhallituksen puheenjohtajaa tai paikallislehden toimittajia eikä varsinkaan juhlia 100-vuotissyntymäpäiväänsä vanhainkodin äkeän johtajattaren tai muiden asukkien kanssa. Niinpä Allan hetken mielijohteesta ottaa ja karkaa ikkunasta ulos juuri ennen juhlan alkamista. Askeleet vievät hänet matkakeskukseen, jossa hänen haltuunsa joutuu iso matkalaukku. Allan ottaa laukun mukaansa ja nousee ensimmäiseen mahdolliseen bussiin ja ostaa lipun sinne minne rahat riittävät. Pian hänen perässään ovat niin rikolliset kuin poliisitkin.

Suunnittelemattoman pakomatkansa aikana Allan tapaa mielenkiintoisia henkilöitä, joille hän saa kertoa elämäntarinaansa ja joista hän saa seuraa pakomatkalleen. On pikkupaikkakunnan pikkukriminaalia, entistä melkein-ylikoulutettua kioskinpitäjää, perijättäriä ja karannutta sirkusnorsua. Henkilögalleria on kuin Arto Paasilinnan kirjoista - Jonasson ei itse asiassa mitenkään piilottele esikuvansa ihailua.

"Entinen kioskinpitäjä oli rakastunut ensi silmäyksellä. Ja nyt, toisella silmäyksellä, mikään ei ollut muuttunut. Tuo vuolaasti kiroileva, punatukkainen ja uhkeapovinen nainen oli kuin suoraan jostain Paasilinnan romaanista! Suomalainen ei tosin ollut koskaan kirjoittanut norsusta, mutta sen Benny arveli olevan vain ajan kysymys."

"Tarjoilijan nimi oli Ni Wayan Laksmi, hän oli kolmekymmentäkaksivuotias ja hänet olisi oikeastaan pitänyt naittaa jo aikoja sitten. Hän oli hyvännäköinen, mutta hän ei ollut hienoa sukua, hänellä ei ollut rahaa ja hänen älynlahjojensa tiedettiin olevan samaa luokkaa kuin kodokilla, balilaisella sammakolla."

Allanin lähtökohdat eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, mutta paljon hän on sadan vuoden aikana ehtinyt tehdä ja olla monessa mukana. Pakomatkallakin tapahtuu kaikenlaista, mm. ruumiita tuppaa tulemaan ihan vahingossa. Mutta niin kauan kuin kuin viinaa riittää eikä kukaan yritä tuputtaa Allanille uskontoa tai poliitiikkaa, on kaikki hyvin. Vielä kun välillä saa räjäyttää jotain ilmaan, ei Allanilla ole mitään valittamista.

Kirja on sujuva, humoristinen veijariromaani, jossa parasta on Allanin elämänvaiheiden kietoutuminen oikeisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, Francosta Maoon. Kirjan kaksi aikajanaa (Allanin pakomatka vuonna 2005 ja seikkailut maailmalla vuosina 1905-2005) lomittuvat hyvin yhteen. Hihittelin ääneen useamman kerran tätä lukiessani. Kylmiöstä ja norsusta on moneksi... Suotta tätä kirjaa ei ole kehuttu ja kiitelty. Varmasti tutustun myös kirjailijan muihin teoksiin. Mielenkiintoista nähdä, pysyykö laatu yhä hyvänä vai käykö Jonassonille kirjojen/vuosien myötä niin kuin idolilleen.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraårigen som klev ut genom fönstret och försvann). Suom. Raija Rintamäki. WSOY. EU 2009.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Millaista on olla lajinsa viimeinen? Mitä tehdä, kun kannoilla on Maailman Okkulttisten Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation kaikki Jahdin resurssit ja odotettu elinaika on vain seuraavaan täysikuuhun? Käpertyäkö koloonsa ja alistua kohtaloonsa vai jatkaa lähes 200 vuotta kestänyttä pakenemista? Onko elämän pitkittämisessä enää mitään mieltä?

Jake Marlowen on mietittävä vastaukset noihin kysymyksiin, sillä hän on juuri saanut kuulla olevansa maailman viimeinen ihmissusi.

"Susi ilman jengiä. Huumori tuppaa käymään tummemmaksi. Katsoin ikkunasta ulos. Lunta tuprutti Vanhan testamentin vitsauksen leppymättömyydellä. Earl's Court Roadilla jalankulkijat koikkelehtivat ja liukastelivat ja tunsivat kylmässä, kieppuvassa enkelimäisessä raikkaudessa lapsuutensa läsnäolon ja kukanvarren katkeamisen kaltaisen järkytyksen tajutessaan, etteivät olleet enää lapsia. Edellisyönä olin syönyt neljäkymmentäkolmevuotiaan sijoitusrahastoasiantuntijan. Olen viime aikoina ottanut niitä, joita kukaan ei kaipaa. Viimeinen vaiheeni, ilmeisesti."

Jakella on vain yksi luottohenkilö, 70-vuotias Harley. Mutta mitä iloa on ihmisestä, kun Jahdin lisäksi kannoillasi ovat yllättäen myös vampyyrit ja ainakin yksi ranskalainen sekopää? Jossain välissä Jaken pitäisi ehtiä tehdä tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja täydentää päiväkirjoistaan puuttuvat luvut. Sitä ennen ehtii kuitenkin hyvin ryyppäämään viskiä ja harrastamaan seksiä seuralaispalvelun naisten kanssa. Onhan seuraavaan täysikuuhun aikaa vielä ruhtinaalliset 27 päivää.

Vampyyrikirjojen menestyksen myötä oli selvää, että myös muut yliluonnolliset olennot pääsevät kansien väliin. En ole lukenut montakaan ihmissusiromaania - itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen -, mutta tätähän sen juuri odotti olevan: seksiä ja väkivaltaa. Kumpaakin ihmissuden elämän perustoimintoa kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti runsaslukuisten adjektiivien kera, huumorilla höystettynä. Aikaisemmin en tullut edes ajatelleeksi, mitä oikeastaan tapahtuu ihmissuden aterioille... Meno on varsin äijämäistä ja kieli sen mukaista.

Kirjassa on kuitenkin mukana myös pohdiskeleva taso, sillä lajilleen epätyypilliseen tapaan Jakella on tarve kertoa tarinansa. Paikoitellen tuntui siltä, ettei kääntäjä ihan pystynyt mukana Duncanin kielellisten tyylikoukeroiden kiemuroissa. Mielenkiinnon vuoksi täytyy joskus tutustua kirjailijan teoksiin alkuperäiskielellä.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (The Last Werewolf). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2013.

Johanna Hulkko: Geoetsivät 1-2

Raparperi (on muuten ihan hyväksytty tytön nimi!) on neljäsluokkalainen tyttö, joka yhdessä parhaan ystävänsä Emmin kanssa on innostunut geokätköilystä. Harmi vain, että tyttöjen aarteen metsästystä häiritsevät milloin Emmin ylirasittava pikkusisko Salli tai ällöt pojat. Mutta kun Salli kadottaa kännykkänsä metsään, on pojista yllättäen jotain hyötyä. Metsässä on kaikenlaista pelottavaa ja omituista: iso susi, outo hiippari ja oikea kätketty aarre. Yhteinen seikkailu tekee lapsista varsin vaivattomasti tiimin, Geoetsivät.

Kirjasarjan toisessa osassa lasten koulu joutuu remonttiin ja lapset evakkoon vanhaan tehtaaseen toiselle puolelle Nokian kaupunkia. Tehtaassa kummittelee, siitä ei ole epäilystäkään. Ja kuka on Vaeltava aave, joka tuntuu tietävän Geoetsivien omasta kätköstä ennen aikojaan?

Kirjat ovat perinteistäkin perinteisempää lasten etsiväkirjallisuutta, tuttua jo Viisikosta. Kuten kirjasarjan nimestäkin voi arvata, on geokätköily keskeisessä roolissa. Harrastuksesta kerrotaan alakoululaisia houkutellen aarteiden ja arvoitusten avulla. 

"Raparperi tiesi, että aarre oli vihdoin löytynyt. Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Sammakoitakin." 

Lukijoita houkutellaan harrastuksen pariin myös ovelalla porkkanalla: jokaisessa kirjassa on yksi mysteerikätkö, jonka koordinaatit ratkaisemalla pääsee ihan oikealle kätkölle.

Kirjoissa on sopivasti huumoria, josta kohderyhmä varmasti tykkää: milloin mihinkin ruokavillitykseen hullaantuva isä, omituisesti käyttäytyviä opettajia, oudosti puhuva poliisi... Näin aikuisen näkökulmasta oli piristävää havaita, ettei Raparperin perhe ole ihan tavallisimmasta päästä - ja että sitä ei mitenkään osoitella kirjassa sormella tai alleviivata näkyvästi. Toisaalta koska taustoja ei kerrota, jää lukijan mieltä vaivaamaan kysymys Raparperin äidistä.

Kirjat uppoavat parhaiten alakouluikäisiin lukijoihin, ja sopinevat myös pojille, vaikka pääosassa onkin tyttö. Harmillisesti oma neljäsluokkalainen tyttäreni ei halunnut Geoetsiviä nyt lukea, koska menossa on heppavillitys. Päivittelen blogia sitten joskus, kun saan kohderyhmänkin arvion. Itse poimin kirjat lukuun nimen omaan kätköilyteeman vuoksi; se on meillä koko perheen yhteinen harrastus.

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät 1). Karisto. Juva 2013.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vaeltava aave (Geoetsivät 2). Karisto. Juva 2013.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Jos kirjan kertoja on nuori muslimipoika, sitä voisi helposti luulla, että kirja kertoo nuoresta muslimipojasta. Siksi oli hieman yllättävää havaita, että kirjan tosiasiallinen päähenkilö onkin pojan syvästi uskonnollinen täti.

Hayat on pakistanilais-amerikkalainen poika, joka elää vanhempiensa kanssa USA:n Keski-Lännessä. Perheen elämä muuttuu, kun äidin sielunsisar Mina saapuu maahan pienen poikansa kanssa. Hayat havaitsee olevansa hämmentävän kiinnostunut Minasta, joka perehdyttää hänet uskontoon. Koraanista tulee Hayatin tärkein kirja ja uskonnosta hänen elämänsä sisältö. Mina jättää lähtemättömän jäljen kaikkiin tapaamiinsa henkilöihin; hän on tarinan primus motor.

Uskonto - tai oikestaan uskonnot - ovat tarinan näyttämönä, jossa Hayatin perhe esittää kohtauksiaan. Hayatin vanhempien avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista. Äiti kaataa poikansa niskaan paljon sellaista, mikä ei sovellu 10-12-vuotiaan kuultavaksi. Ja isäänsä Hayat ei oikein ymmärrä.

"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme olleet tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus..."

 Vaikka Hayatin perheessä juutalaisiin suhtaudutaan piristävästi eri tavalla kuin Lähi-idän uutiset meidän antavat ymmärtää, on uskontojen törmäys yksi kirjan aiheista. Mitä tapahtuu, kun muslimi ja juutalainen rakastuvat? Ensin pohdin yhteisön suhtautumista, mutta lopulta jäin miettimään yksilöiden tapaa reagoida tilanteeseen. Mikä saa ihmisen sokeasti pitämään kiinni "ainoasta oikeasta uskonnostaan" (oli se sitten mikä hyvänsä)? Miksei usko riitä?

"Usko on tärkeää, eivät sille annetut leimat."

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish). Suom. Katariina Kaila. Otava. Keuruu 2013.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

"Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä."

Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vihkii hänet kirjanystävien varjeltuun salaisuuteen, Unohdettujen kirjojen hautausmaahan. Perinteiden mukaisesti Danielin pitää valita tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta yksi ja huolehtia siitä, ettei tämä kirja unohdu vaan pysyy elossa. Daniel poimii käsiinsä Julián Caraxin Tuulen varjon ja tämä valinta muuttaa hänen elämänsä.

Carax paljastuu mystiseksi hahmoksi, josta harva kirjakauppiaskaan on koskaan kuullut, sillä hänen kirjansa ovat todella harvinaisia. Se vähä, mitä hänestä tiedetään, vain lisää Caraxin salaperäisyyttä. Daniel uppoutuu Caraxin elämänvaiheiden tutkimiseen. Kuoliko hän kaksintaistelussa Pariissa vai sisällissodan ensimmäisinä päivinä Barcelonassa? Entä miksi joku käyttää Tuulen varjon Paholaisen nimeä ja kulkee ympäriinsä polttamassa Caraxin kirjoja? 

Tarina ei niinkään keskity Danielin elämän mullistavaan kirjaan vaan sen kirjoittajan elämään. Itse asiassa kaikki kymmenen lukijansa hurmanneen kirjan juoni selostetaan yhdellä vajaalla sivulla! Tietysti syvällinen lukukokemus on se sysäys, joka Danielin ajaa kirjailijan kohtaloa selvittämään, mutta kirjailija nousee suurempaan roolin kuin kirja. Tämä ei kuitenkaan haittaa lukemista. Tarinalla on monta tasoa, joiden välillä liikutaan taitavasti, pääjuonta eteenpäin saatellen. Matkan varrella kohdattujen, kiinnostavien henkilöhahmojen myötä tulee tutuksi niin Barcelona kuin Espanjan sisällissodan vaikutuksetkin.

"Kerjäläinen oli kokoomassa jätepaperikasasta poimimistaan lehdenpalasista Hoja del Lunesin etusivua. Pääjutun otsikot ylistivät yleisten töiden hoitoa ja työllisyyden kehityslinjoja. - Jumalan pyssyt! Taas uusi tekojärvi! kuulin hänen parkaisevan. - Se fasistiporukka muuttaa meidät vielä osaksi pyhimysten ja sammakoiden sukukuntaa." 

Monitasoisen kerronnan ansiosta lukijaa huomaa yllättäen jännittävänsä sekä Caraxin ja Danielin että värikkäiden sivuhenkilöiden kohtaloita. Ruiz Zafón hallitsee hyvin ne keinot, joilla lukija koukutetaan - ja pysyvästi. Noin 650 sivua menee hujauksessa eikä tunnu edes riittävän. Onneksi kirjahyllyssä odottavat omaa vuoroaan jo Ruiz Zafónin kaksi seuraavaa teosta...

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La Sombra del Viento). Suom. Tarja Härkönen. Otava. Juva 2009.

P.C. Cast & Kristin Cast: Yön talo 4-9

Tunnustan, olen koukussa vampyyrikirjoihin. Onneksi niitä on tänä päivänä runsaasti tarjolla, joten koukussa on mukava roikkua. Olen lukenut useampaa sarjaa, joista yksi on äiti&tytär-parivaljakon yhdessä kirjoittama Yön talo. Lyhyen ajan sisään olen hotkinut peräti kuusi osaa, kaksi englanniksi ja loput  suomeksi.

Eletään maailmassa, jossa ihmiset tietävät vampyyrien olemassaolosta. Vampyyrijumalatar Nyksin avulla Etsijä voi "merkitä" kuunsirpillä ihmisnuoren ja siten muuttaa hänet vampyyritulokkaaksi. Näin käy Zoey Redbirdille, ja vieläpä kesken koulupäivän. Taakse jää ihmiselämä, sillä selvitäkseen hengissä Zoeyn on muutettava vampyyrien sisäoppilaitokseen, Yön taloon.

"Minä olen pelkkä penska. Seitsemäntoista. Hädin tuskin. Olen tosi huono matikassa. Espanjaa en osaa nimeksikään. En saa vielä edes äänestää. Pahuutta vastaan taisteleminen ei ole minun velvollisuuteni - lukiosta valmistuminen on."

Zoey ei ole tavallinen vampyyritulokas, vaan Nyksin valitsema, joka pystyy hallitsemaan kaikkia viittä elementtiä. Hänen saapumisensa Tulsan Yön taloon laukaisee tapahtumavyöryn, joka ravistelee vampyyrimaailmaa. Muutoksessaan epäonnisteita vampyyritulokkaita alkaa mystisesti "epäkuolleentua". Nämä punaiset vampyyrit eivät ole samanlaisia kuin toiset: ne eivät kestä auringonvaloa ja ovat erittäin verenhimoisia. Mutta ne eivät kuitenkaan ole Zoeyn ja kumppaneiden suurin huolenaihe, sillä vastassa on Pimeyden puolelle astunut ylipapitar, kuolematon langennut enkeli ja korppi-ilkkujia - sekä ikiaikainen Pahuus.

Tässä sarjassa on piristävää se, että pääosassa on tyttö - tai oikeastaan tytöt ja naiset. Tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, jopa ns. pahisten, mikä tuo vaihtelua. Eivätkä päähenkilötkään ole täydellisiä, vaan tekevät inhimillisiä virheitä ja päästelevät sammakoita suustaan. Muuten perusjuoni on tuttu ja tavallinen: nuori saa kuulla olevansa erityinen, saa uudessa koulussa kavereita ja vihollisia, opiskelee omituisia oppiaineita, ihastuu ja rakastuu, taistelee pahuutta vastaan... Mutta se kuitenkin toimii, osittain letkeän ja aidontuntuisen kielen ansiosta. Kirjoissa viitataan myös hauskasti muihin vampyyrisarjoihin.

"No, Z. Focus. True Blood is fiction. This is the real world."

Välillä sitä unohtaa lukevansa vampyyrikirjoja, sillä Zoey ystävineen ovat oikeastaan tavallisia nuoria, jotka aikuisuuden kynnyksellä murehtivat ulkonäköään, ihmissuhteitaan, seksiä, koulua ja muita hyvin arkisia asioita. Vampyyrielämään totuttelu ei sekään ole helppoa, mikä kuvataan usein huumorin keinoin. Harvassa vampyyrikirjassa vampyyreita inhottaa esimerkiksi veri tai pääkallot.

"Yritin olla vilkuilematta soihtuja ympäröiviä inhottavia, seivästettyjä kalloja. Ihan oikeasti. Kalloja. Oikeita kuolleiden ihmisten kalloja. No, ne olivat ikivanhoja ja kurtistuneita ja aika lailla lihattomia, mutta siitä huolimatta ne olivat yrjöttäviä."

Sarjassa on 12 osaa, joista viimeinen ei ole vielä ilmestynyt. Kahdeksan ensimmäistä on suomennettu.

P.C. Cast & Kristin Cast: Untamed (A House of Night 4). Atom. UK 2010.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vainottu. Yön talo 5 (Hunted). Suom. Annika Eräpuro. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Lumottu. Yön talo 6 (Tempted). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Kahlittu. Yön talo 7 (Burned). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vapautettu. Yön talo 8 (Awakened). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Destined (A House of Night 9). Atom. UK 2011. 

Judith Lennox: Askel tuntemattomaan

Sukutarina Skotlannista - eihän tätä voi sukututkija vastustaa! Varsinkaan kun teos ei yritäkään survoa yksien kansien väliin kolmensadan vuoden tapahtumia ja toistaasataa henkilöä. Kirjan tapahtumat alkavat ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyvät vuoteen 1961, ja keskeisiä henkilöitä on juuri sopivasti, jotta heihin ehtii tutustua.

Päähenkilö on Bess, äidittömänä Intiassa kasvanut britti, joka joutuu palaamaan Brittein saarille ilman yksivuotiasta poikaansa. Väliaikaiseksi tarkoitettu ero kasvaa erilaisten vastoinkäymisten johdosta 20 vuoteen, mutta äidin ja pojan jälleenkohtaaminen ei ole lopulta ruusuinen. Molemmilla on painolastinsa, ja Bessillä on uusi perhekin.

"Ei kai meitä oikein voi normaaleiksi sanoa", Kate vastasi empien. "Martinilla on kokonainen huone täynnä pääkalloja ja ruukunsirpaleita. Ja äiti on ollut naimisissa kolme kertaa. Ja minun siskoni Eleanor pitää lemmikkeinä sammakoita ja Rebeccalla on kaikkien aikojen kiivain luonne. Ja Frazer -" 

"Frazer on kaikkea muuta kuin normaali, myönnetään." Kuului ukkosenjyrähdys ja ensimmäiset sadepisarat putosivat mustiksi läiskiksi kiville. "Pähkähullu koko mies, leikkii lordia linnassa vaikka maailma hajoaa ympärillä."

Vaikka kirja kertookin ennen kaikkea Bessin tarinan, vaihtuvat kertojat useamman kerran tarinan edetessä tuoden siihen näin uusia näkökulmia. Kolmen sukupolven naisten kautta kerrotaan samalla tarinaa naisten elämästä ja sen muuttumisesta vain 50 vuoden aikana. Kaikki nämä edellä mainitut seikat ovat kirjan vahvuus.

Jokaisella sukupolvella on murheensa ja salaisuutensa, toisilla painavammat kuin toisilla. Vaikka arvasinkin sen synkimmän salaisuuden ennen sen paljastumista, jaksoi tarina silti kantaa ja kiinnostaa loppuun asti. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, mutta pidän kyllä nimen mielessäni vastaisuuden varalle.

Judith Lennox: Askel tuntemattomaan (A Step in the Dark). Suom. Pirkko Biström. WSOY. Juva 2008.

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja ulkomaan elävä

Joulunjälkeisestä kinkkuähkyä sulattelin tällä pienellä huumoripalalla. Lupsakkaa murretta ja menoa Kätkävaaralla, jonka rauhalliseen elämään uusi sukulaispoika tuo lisäväriä. Pietari Aholainen saa uutta pohdiskeltavaa ja ihmeteltävää niin vanhojen tuttujen kuin vähän tuntemattomampienkin ihmisten touhuista. Ja on siinä se uusi tyttärenpoikakin, joka tulla tupsahtaa ukkinsa pihapiiriin.

"Hilpeästi mellakoivat kylpijät puskivat ilkosillaan ulos ja heitälsivät hankeen, piehtaroivat ja hihkuivat, syytivät lunta toistensa silmille ja tunkivat sitten taas kiireesti lauteille lämmittelemään. Kaksi niitä oli, ja sikäli kuin silmiään uskalsi uskoa, isompi heleän punakka vonkale oli Aimo Hurskainen. Pienempi taas oli niin kuin savusaunassa kesken lämmityksen tuhriintunut."

Murre oli tarpeeksi tuttua, että lukeminen oli sujuvaa. Epäsuorat ja -kierot sanankääntelyt saivan hymyilemään moneen otteeseen, niin tuntui paikoillen tutulta. Ihmiset oli helppo nähdä silmissään ja kuulla korvissaan. Hauskan ulkokuoren alta paljastui kuitenkin pari vakavampaakin teemaa, jota kirjailija käsitteli enemmin sormilla osoittelematta. Erityisesti tarinoiden kertominen ja menneiden tapahtumien muistelu kolahti - ehkäpä syynsä siihen oli lukuajankohdalla; jouluna kun tuli taas kuultua muutamat tutut jutut eikä ihan ensimmäistä kertaa.

"Monella ikiin ehtineellä ihmisellä on vietin vahvuinen viehtymys muistella menneitä ja kertoilla elämänsä vaiheita heti kohta, kun kuulija suinkin osuu ulottuville. Joka kerta tarina paranee pikkuisen, kiinteytyy ja karsiutuu ja saa selväjuoksuisen juonen, niin että lopulta siihen alkaa itsekin olla tyytyväinen: monessa on oltu mukana, mutta niinpä vaan on tänne asti rimpuiltu. Tulukeehan perässä!"

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja ulkomaan elävä. Gummerus. Tanska 2001.