Jos kirjan kertoja on nuori muslimipoika, sitä voisi helposti luulla, että kirja kertoo nuoresta muslimipojasta. Siksi oli hieman yllättävää havaita, että kirjan tosiasiallinen päähenkilö onkin pojan syvästi uskonnollinen täti.
Hayat on pakistanilais-amerikkalainen poika, joka elää vanhempiensa kanssa USA:n Keski-Lännessä. Perheen elämä muuttuu, kun äidin sielunsisar Mina saapuu maahan pienen poikansa kanssa. Hayat havaitsee olevansa hämmentävän kiinnostunut Minasta, joka perehdyttää hänet uskontoon. Koraanista tulee Hayatin tärkein kirja ja uskonnosta hänen elämänsä sisältö. Mina jättää lähtemättömän jäljen kaikkiin tapaamiinsa henkilöihin; hän on tarinan primus motor.
Uskonto - tai oikestaan uskonnot - ovat tarinan näyttämönä, jossa Hayatin perhe esittää kohtauksiaan. Hayatin vanhempien avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista. Äiti kaataa poikansa niskaan paljon sellaista, mikä ei sovellu 10-12-vuotiaan kuultavaksi. Ja isäänsä Hayat ei oikein ymmärrä.
"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme olleet tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus..."
Vaikka Hayatin perheessä juutalaisiin suhtaudutaan piristävästi eri tavalla kuin Lähi-idän uutiset meidän antavat ymmärtää, on uskontojen törmäys yksi kirjan aiheista. Mitä tapahtuu, kun muslimi ja juutalainen rakastuvat? Ensin pohdin yhteisön suhtautumista, mutta lopulta jäin miettimään yksilöiden tapaa reagoida tilanteeseen. Mikä saa ihmisen sokeasti pitämään kiinni "ainoasta oikeasta uskonnostaan" (oli se sitten mikä hyvänsä)? Miksei usko riitä?
"Usko on tärkeää, eivät sille annetut leimat."
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish). Suom. Katariina Kaila. Otava. Keuruu 2013.
"Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä."
Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vihkii hänet kirjanystävien varjeltuun salaisuuteen, Unohdettujen kirjojen hautausmaahan. Perinteiden mukaisesti Danielin pitää valita tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta yksi ja huolehtia siitä, ettei tämä kirja unohdu vaan pysyy elossa. Daniel poimii käsiinsä Julián Caraxin Tuulen varjon ja tämä valinta muuttaa hänen elämänsä.
Carax paljastuu mystiseksi hahmoksi, josta harva kirjakauppiaskaan on koskaan kuullut, sillä hänen kirjansa ovat todella harvinaisia. Se vähä, mitä hänestä tiedetään, vain lisää Caraxin salaperäisyyttä. Daniel uppoutuu Caraxin elämänvaiheiden tutkimiseen. Kuoliko hän kaksintaistelussa Pariissa vai sisällissodan ensimmäisinä päivinä Barcelonassa? Entä miksi joku käyttää Tuulen varjon Paholaisen nimeä ja kulkee ympäriinsä polttamassa Caraxin kirjoja?
Tarina ei niinkään keskity Danielin elämän mullistavaan kirjaan vaan sen kirjoittajan elämään. Itse asiassa kaikki kymmenen lukijansa hurmanneen kirjan juoni selostetaan yhdellä vajaalla sivulla! Tietysti syvällinen lukukokemus on se sysäys, joka Danielin ajaa kirjailijan kohtaloa selvittämään, mutta kirjailija nousee suurempaan roolin kuin kirja. Tämä ei kuitenkaan haittaa lukemista. Tarinalla on monta tasoa, joiden välillä liikutaan taitavasti, pääjuonta eteenpäin saatellen. Matkan varrella kohdattujen, kiinnostavien henkilöhahmojen myötä tulee tutuksi niin Barcelona kuin Espanjan sisällissodan vaikutuksetkin.
"Kerjäläinen oli kokoomassa jätepaperikasasta poimimistaan lehdenpalasista Hoja del Lunesin etusivua. Pääjutun otsikot ylistivät yleisten töiden hoitoa ja työllisyyden kehityslinjoja. - Jumalan pyssyt! Taas uusi tekojärvi! kuulin hänen parkaisevan. - Se fasistiporukka muuttaa meidät vielä osaksi pyhimysten ja sammakoiden sukukuntaa."
Monitasoisen kerronnan ansiosta lukijaa huomaa yllättäen jännittävänsä sekä Caraxin ja Danielin että värikkäiden sivuhenkilöiden kohtaloita. Ruiz Zafón hallitsee hyvin ne keinot, joilla lukija koukutetaan - ja pysyvästi. Noin 650 sivua menee hujauksessa eikä tunnu edes riittävän. Onneksi kirjahyllyssä odottavat omaa vuoroaan jo Ruiz Zafónin kaksi seuraavaa teosta...
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La Sombra del Viento). Suom. Tarja Härkönen. Otava. Juva 2009.
