Millaista on olla lajinsa viimeinen? Mitä tehdä, kun kannoilla on Maailman Okkulttisten Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation kaikki Jahdin resurssit ja odotettu elinaika on vain seuraavaan täysikuuhun? Käpertyäkö koloonsa ja alistua kohtaloonsa vai jatkaa lähes 200 vuotta kestänyttä pakenemista? Onko elämän pitkittämisessä enää mitään mieltä?
Jake Marlowen on mietittävä vastaukset noihin kysymyksiin, sillä hän on juuri saanut kuulla olevansa maailman viimeinen ihmissusi.
"Susi ilman jengiä. Huumori tuppaa käymään tummemmaksi. Katsoin ikkunasta ulos. Lunta tuprutti Vanhan testamentin vitsauksen leppymättömyydellä. Earl's Court Roadilla jalankulkijat koikkelehtivat ja liukastelivat ja tunsivat kylmässä, kieppuvassa enkelimäisessä raikkaudessa lapsuutensa läsnäolon ja kukanvarren katkeamisen kaltaisen järkytyksen tajutessaan, etteivät olleet enää lapsia. Edellisyönä olin syönyt neljäkymmentäkolmevuotiaan sijoitusrahastoasiantuntijan. Olen viime aikoina ottanut niitä, joita kukaan ei kaipaa. Viimeinen vaiheeni, ilmeisesti."
Jakella on vain yksi luottohenkilö, 70-vuotias Harley. Mutta mitä iloa on ihmisestä, kun Jahdin lisäksi kannoillasi ovat yllättäen myös vampyyrit ja ainakin yksi ranskalainen sekopää? Jossain välissä Jaken pitäisi ehtiä tehdä tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja täydentää päiväkirjoistaan puuttuvat luvut. Sitä ennen ehtii kuitenkin hyvin ryyppäämään viskiä ja harrastamaan seksiä seuralaispalvelun naisten kanssa. Onhan seuraavaan täysikuuhun aikaa vielä ruhtinaalliset 27 päivää.
Vampyyrikirjojen menestyksen myötä oli selvää, että myös muut yliluonnolliset olennot pääsevät kansien väliin. En ole lukenut montakaan ihmissusiromaania - itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen -, mutta tätähän sen juuri odotti olevan: seksiä ja väkivaltaa. Kumpaakin ihmissuden elämän perustoimintoa kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti runsaslukuisten adjektiivien kera, huumorilla höystettynä. Aikaisemmin en tullut edes ajatelleeksi, mitä oikeastaan tapahtuu ihmissuden aterioille... Meno on varsin äijämäistä ja kieli sen mukaista.
Kirjassa on kuitenkin mukana myös pohdiskeleva taso, sillä lajilleen epätyypilliseen tapaan Jakella on tarve kertoa tarinansa. Paikoitellen tuntui siltä, ettei kääntäjä ihan pystynyt mukana Duncanin kielellisten tyylikoukeroiden kiemuroissa. Mielenkiinnon vuoksi täytyy joskus tutustua kirjailijan teoksiin alkuperäiskielellä.
Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (The Last Werewolf). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2013.
Raparperi (on muuten ihan hyväksytty tytön nimi!) on neljäsluokkalainen tyttö, joka yhdessä parhaan ystävänsä Emmin kanssa on innostunut geokätköilystä. Harmi vain, että tyttöjen aarteen metsästystä häiritsevät milloin Emmin ylirasittava pikkusisko Salli tai ällöt pojat. Mutta kun Salli kadottaa kännykkänsä metsään, on pojista yllättäen jotain hyötyä. Metsässä on kaikenlaista pelottavaa ja omituista: iso susi, outo hiippari ja oikea kätketty aarre. Yhteinen seikkailu tekee lapsista varsin vaivattomasti tiimin, Geoetsivät.
Kirjasarjan toisessa osassa lasten koulu joutuu remonttiin ja lapset evakkoon vanhaan tehtaaseen toiselle puolelle Nokian kaupunkia. Tehtaassa kummittelee, siitä ei ole epäilystäkään. Ja kuka on Vaeltava aave, joka tuntuu tietävän Geoetsivien omasta kätköstä ennen aikojaan?
Kirjat ovat perinteistäkin perinteisempää lasten etsiväkirjallisuutta, tuttua jo Viisikosta. Kuten kirjasarjan nimestäkin voi arvata, on geokätköily keskeisessä roolissa. Harrastuksesta kerrotaan alakoululaisia houkutellen aarteiden ja arvoitusten avulla.
"Raparperi tiesi, että aarre oli vihdoin löytynyt. Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Sammakoitakin."
Lukijoita houkutellaan harrastuksen pariin myös ovelalla porkkanalla: jokaisessa kirjassa on yksi mysteerikätkö, jonka koordinaatit ratkaisemalla pääsee ihan oikealle kätkölle.
Kirjoissa on sopivasti huumoria, josta kohderyhmä varmasti tykkää: milloin mihinkin ruokavillitykseen hullaantuva isä, omituisesti käyttäytyviä opettajia, oudosti puhuva poliisi... Näin aikuisen näkökulmasta oli piristävää havaita, ettei Raparperin perhe ole ihan tavallisimmasta päästä - ja että sitä ei mitenkään osoitella kirjassa sormella tai alleviivata näkyvästi. Toisaalta koska taustoja ei kerrota, jää lukijan mieltä vaivaamaan kysymys Raparperin äidistä.
Kirjat uppoavat parhaiten alakouluikäisiin lukijoihin, ja sopinevat myös pojille, vaikka pääosassa onkin tyttö. Harmillisesti oma neljäsluokkalainen tyttäreni ei halunnut Geoetsiviä nyt lukea, koska menossa on heppavillitys. Päivittelen blogia sitten joskus, kun saan kohderyhmänkin arvion. Itse poimin kirjat lukuun nimen omaan kätköilyteeman vuoksi; se on meillä koko perheen yhteinen harrastus.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät 1). Karisto. Juva 2013.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vaeltava aave (Geoetsivät 2). Karisto. Juva 2013.
