"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.
Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.
Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.
"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.
Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.
