Brittiläisen kirjailijan Glen Duncanin Ihmissusi-trilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Siinä missä edellisissä osissa pääosaa näyttelivät ehdottomasti ihmissudet, saavat päätösosassa äänensä kuuluviin myös vampyyrit. Nämä kaksi yliluonnollista rotua eivät voi sietää toistensa hajuakaan, mutta ihmisten ylivoiman edessä on joskus parempi yhdistää voimat. Onko siinä oikeasti kovin suurta eroakaan, tarvitseeko elääkseen ihmisen lihaa vai verta?
"Tässä oli hirviömäisyyden ydin: jos olit hirviö, ihmisten maailmalla ei ollut tarjota muuta kuin vaatimus kuolemastasi. Ja koska he olivat, viimeksi kun asiaa tutkittiin, ruokasi ja juomasi, voivatko he olla muuta kuin oikeassa?"
Kirjan pääpari on ihmissusilauman johtaja Talulla Demitriou ja maailman vanhin vampyyri, yli 20000 vuotta elänyt Remshi. Talulla on Remshin mielestä hänen kauan sitten kuolleen rakastajattaren reinkarnaatio. Talulla haraa ajatusta vastaan, mutta kaksi vuotta jatkuneet intensiiviset unet ja kehon muisti väittävät jotain muuta. Talullan ja Walkerin suhde on lakannut toimimasta eikä vähiten muinaisen ennustuksen takia, joka sekin näyttäisi viittaavan ihmissuden ja vampyyrin yhteiseen kohtaloon.
Kun yhtälöön lisätään vielä konkurssiin ajatunutta MOIKOa huomattavasti voimakkaampi ja vaarallisempi katolisen kirkon puhdistusliike Militi Christi sekä tuntemattoman vampyyrin yllättävä tarjous parannuskeinosta ihmissuden kiroukseen, on edessä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Katolinen kirkko on järkyttänyt sekä ihmisiä että yliluonnollisia olentoja tunnustamalla julkisesti, että ihmissudet ja vampyyrit ovat oikeasti olemassa. Kirkko on nopeasti saanut kannatusta sodalle yliluonnollisia olentoja vastaan, ja joka puolelta maailmaa tulee yhä uusia uutisia joukkotuhoista. Jos Talulla onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen hankkia lapsilleen parannuskeino ja sitä myöten mahdollisuus normaaliin elämään? Jos Remshi onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen etsiä ensin Talulla vai kadonnut uskollinen ystävänsä?
"Meitä kutsutaan kuolemattomiksi. Se ei ole totta. Me synnymme. Me elämme. Me voimme kuolla ja niinpä voimme päästä lähelle kuolemaa. Minä olin nyt lähellä kuolemaa."
Pääparin lisäksi kirjassa ääneen pääsee muitakin henkilöitä, mikä tuo uusia näkökulmia tarinaan. Kirjailija hyödyntää lähes joka käänteessä Remshin iän ripotellen viittauksia esihistoriaan ja historiaan suorastaan hengästyttävään tahtiin. Virkkeet ovat joskus turhankin pitkiä, pelkkää ajassa hyppivää tajunnanvirtaa - joka välillä onnistuu kuvaamaan ikivanhan vampyyrin ajatusmaailmaa. Filosofisia pohdintoja kirjassa riittää. Harmillisesti sain tämänkin osan käsiini vain käännöksenä, tosin ihan toimivana sellaisena.
Glen Duncan: Veren yhdistämät (By Blood We Live). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2016.
"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään."
Jos kirjan takakannessa ei ole kuin yksi koukuttava lause ja kirjan ulkoasu on upeasti viimeistelty, niin mitä muutakaan sitä voi kuin avata kirjan ja selvittää, mistä on kyse. Ja lukea samalla koko trilogian.
Koulun pimiöstä löytyy kuivumasta 500 euron seteleitä, jotka hetken kuluttua katoavat mystisesti. Lukiolainen Lumikki Andersson ei voi vastustaa arvoitusta, ja joutuu tahtomattaan sekaantuneeksi melkoiseen vyyhtiin, jossa vastapuoli ei epäröi käyttää tappavia keinoja. Lumikilla on kuitenkin keinonsa selviytyä: hän on älykäs, nopea ja vaarat vaistoava. Vuosikausia kestänyt koulukiusaaminen tuntuu ja vaikuttaa yhä yksin viihtyvän Lumikin elämässä. Lumikki on kuitenkin persoona, josta lukija ei voi olla pitämättä.
"Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi, Lumikki vastasi ilmeenkään värähtämättä ja istahti koneen eteen, Kasperin suurieleisesti vapauttamalle paikalle."
Sarjan toisessa osassa Lumikki on yksin lomamatkalla Prahassa, kun häntä lähestyy nuori nainen, Zelenka, väittäen olevansa Lumikin sisarpuoli. Tätäkö ne kotona ääneen lausumattomat, painavat salaisuudet ovat tarkoittaneet? Nainen on lisäksi joutunut oudon uskonnollisen kultin pauloihin. Rauhallinen loma on mennyttä ja Lumikin on keskityttävä pitämään itsensä ja Zelenka hengissä helteisessä Prahassa.
Vauhti jatkuu kolmannessa osassa. Koulussa valmistellaan uutta tulkintaa Lumikki-sadusta ja Lumikki on tietysti pääroolissa. Näytelmän ulkopuolella Lumikki yrittää selvittää salaisen ihailijansa henkilöllisyyden ennen kuin tämä toteuttaa murha-aikeensa. Samalla pitäisi osata päättää, onko nykyinen poikaystävä sopiva vai pitäisikö uskaltaa uudestaan sydänsuruja tuottaneen ensirakkauden kanssa. Perheen vaietut salaisuudetkin alkavat vihdoin avautua.
"Hirviöt on mun kavereita. Mutta jos tulee paha prinssi mä lyön siltä pään poikki. Ja sitten mä taion sen kivaksi sammakoksi."
Nämä ovat nuorille kirjoitettuja dekkareita, joiden parissa aikuinenkin sai hyvin ajan kulumaan. Juonenkäänteet eivät kaikki ole kovin uskottavia, mutta Tampere yksityiskohtaisesti kuvailtuna tapahtumapaikkana on iso plussa. Erityisesti täytyy kehua kirjojen viimeisteltyä ulkoasua, joka sointuu hienosti yhteen kirjojen nimien kanssa - nimien, jotka tietysti viittaavat Lumikki-satuun. Sivujen reunatkin ovat punaiset, valkoiset ja mustat. Yhtenäisen kansisuunnittelun takana on Laura Lyytinen.
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi. EU 2014.
Markkinoinnin hektisestä oravanpyörästä poishypännyt Theodosia Browning omistaa teehuoneen Charlestonin historiallisessa vanhassa kaupungissa. Apuna hänellä on koulutettu teemestari Drayton Conneley ja keittiössä taikojaan tekevä jauhopeukalo Haley Parker sekä muita luotettavia ystäviä. Elämänmuutos teki Theolle hyvää, ja teehuonekin näyttää menestyvän niin hyvin, että toimintaa voidaan laajentaa.
Mutta sitten yksi vuosittaisen puutarhajuhlan 200 vieraasta kuolee puristaen kädessään tyhjää teekuppia - juotuaan Theon teehuoneen teetä. Teehuoneen maine on pelastettava kiireesti tai se joudutaan sulkemaan asiakkaiden kaikottua myrkyn pelossa. Koska poliisit epäilevät aivan vääriä henkilöitä, on Theon itse ryhdyttävä tutkimaan tapausta. Kuka 200 vieraasta on syyllinen ja miksi?
"Just that there's a certain type of frog the natives collect. They're very beautiful, bright green and yellow, but they're venomous."
Toisessa kirjassa Theon Indigo-teehuone on saanut järjestettäväkseen purjehduskilpailun tarjoilut. Kaikki menee hyvin, kunnes kilpailun kunniavieras kuolee aivan Theon viereen. Kuolema vaikuttaa tukkeutuneen antiikkiaseen aiheuttamalta onnettomuudelta, mutta onko se sitä? Vainajan huomattavasti nuorempi leski ainakin on epäilyttävä, samoin vainajan aikuiset pojat. Typerä etsivä vain ei ota epäilyjä tosissaan, vaikka Theo pehmittää etsivää teellä ja Haleyn leipomuksilla. Theon omat tutkimukset johtavat hänet vaaralliseen tilanteeseen: tuijottamaan toisen antiikkiaseen piippuun.
Kolmannessakin kirjassa juhlitaan, tällä kertaa kihlaparia, kun juhlat keskeytyvät erittäin ikävällä tavalla. Mysteerisen kuoleman lisäksi kallis perintösormuskin katoaa. Theo ystävineen saavat selville, että Charlestonin vanhassa kaupungissa on liikkunut jo jonkin aikaa mestarivaras. Onko varas joku ulkopuolinen vai joku Theon tutuista? Jälkimmäinen vaihtoehto alkaa vaikuttaa todennäköisemmältä, kun varas aloittaa härnäävän kissa-ja-hiiri-leikin Theon kanssa.
Teenystävälle tämä dekkarisarja on ihan omiaan, sillä kirjoissa on paljon tietoa eri teelaaduista ja teen valmistamisesta. Kirjojen nimetkin viittaavat teelaatuihin. Väistämättä näitä lukiessa tuli juotua monta mukillista teetä, mutta kirjojen ruokareseptejä en sentään kokeillut. Kirjojen tunnelma on hyvin leppoisa; kuolemista huolimatta nämä eivät ole väkivaltaisia dekkareita. Juoni on välillä hyvinkin verkkainen. Ihmiset, paikat ja esineet kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti.
"Then there were the centerpieces. Here again, Drayton had gotten a few antique pieces on loan and let Hattie Boatwright at Floradora run wild with them. An antique ceramic frog peeked from behind clusters of purple hydrangeas, a bronze sculpture of a wood nymph was surrounded by plum blossoms, a jade statue of the Buddha sat amid an artful arrangement of reeds and grasses."
Mitään uutta kirjat eivät tarjoa genreen, vaan ovat varsin perinteisiä kukasenteki-dekkareita, joissa terävä-älyinen yksityishenkilö ratkaisee rikokset ja joutuu aina lopuksi vaaralliseen tilanteeseen. Kuten monessa muussakin sarjassa osien samankaltaisuus on pieni miinustekijä. Pienen tauon jälkeen sitä voinee kuitenkin taas nauttia seuraavan osan ja pari mukillista kirjan teemaan sopivaa teetä.
Laura Childs: Death by Darjeeling. Berkley Prime Crime. USA 2001.
Laura Childs: Gunpowder Green. Berkley Prime Crime. USA 2002.
Laura Childs: Shades of Earl Grey. Berkley Prime Crime. USA 2003.
Venäläistä fantasiakirjallisuutta ei ole juurikaan tullut luettua, eikä itse asiassa paljon muutakaan modernia kirjallisuutta itänaapurista. Venäjältä saadun kirjavinkin perusteella tartuin kuitenkin tämän sarjan ensimmäiseen osaan - ja samaan syssyyn luin kolme seuraavaakin osaa.
Moskovassa elää ihmisten joukossa yliluonnollisia Muihin kuuluvia olentoja, jotka ovat valintansa mukaan joko Valon tai Pimeyden palvelijoita. Velhot, noidat, vampyyrit ja ihmissudet ovat riippuvaisia ihmisistä, jotka pidetään kuitenkin tietämättöminä Muiden olemassaolosta. Tuhat vuotta aikaisemmin tehdyn Sopimuksen ansiosta Valo ja Pimeys pyrkivät säilyttämään herkän tasapainon voimiensa välillä. Tasapainoa valvovat Valon palvelijoiden muodostama Yöpartio ja Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio sekä partioita valvova Inkvisitio. Tasapainon järkkymisellä on aina seurauksensa, mutta siitä huolimatta molemmat osapuolet punovat monimutkaisia juoniaan päästäkseen ylilyöntiasemaan.
Kirjasarjan keskiössä on Valon velho Anton Gorodetski, joka sarjan alussa on vasta aloittanut työnsä Yöpartiossa. Anton törmää sattumalta naiseen, jonka ylle on langetettu vaaralliseen voimakas kirous. Sen poistamisyrityksellä on kauaskantoiset seuraukset niin molempien partioiden kuin Antonin omassakin elämässä. Tarinan edetessä Anton kehittyy velhona ja oppii mm. matkaamaan syvemmälle hämärään, maailmaan, jonne vain Muihin kuuluvat pääsevät. Matkalla paljastuu jotain niin järkyttävää Muiden taikavoimista, että se saa korkeimmankin tason velhot ja noidat epäilemään voimiaan ja itseään.
"Velho käänsi päänsä. Hämärässä hänen kasvonsa olivat vääristyneet: ne eivät olleet enää lainkaan viehättävät ja hyväntahtoiset. Hänellä ei vielä ollut lopullista hämärähahmoa kuten Zavulonilla, mutta hänen kasvonsa eivät muistuttaneet enää ihmiskasvoja. Alaleuka oli luonnottoman riipuksissa, suu oli leveä kuin sammakolla ja silmät olivat kapeat ja sameat."
Jokainen kirja jakautuu tarinallisesti kolmeen osaan, jotka eivät ehkä ensi lukemalla näytä liittyvän toisiinsa. Lukjanenko tuo kuitenkin eri juonilinjat ja kertojat yhteen. Vaikka Anton on selkeä keskushahmo, on kirjoissa muitakin päähenkilöitä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Pidin siitä, että puheenvuoron saavat sekä Valon että Pimeyden palvelijat, naiset ja miehet. Tapahtumapaikoista tutuimmaksi tulee Moskova ympäristöineen, vaikkei sarja joka osassa Venäjällä pysykään. Tarkka ja ahkera lukija löytää kirjoista useita viittauksia kirjallisuuteen, lähinnä ns. klassikoihin (ei pelkästään venäläisiin). Itselleni hauskin sattumus oli viittaus George Orwellin kirjaan Vuonna 1984, sillä olin juuri lukenut sen paria viikkoa aikaisemmin.
Sinällään sarja ei tuo mitään uutta fantasiakirjallisuuteen, vaan on itse asiassa hyvinkin perinteinen kertomus hyvän ja pahan, valon ja pimeän taistelusta. Nykyajan Moskova (1990-luvun lopulta eteenpäin) ja Venäjä tapahtumapaikkoina sen sijaan tuovat oman sävynsä kirjoihin, jotka ovat mielenkiintoinen sekoitus venäläistä arkea ja fantasiamaailman taikuutta. Kauhua kirjoissa ei ole, vaikka kansiteksteissä niin väitetäänkin.
Ja toisin kuin neljännen osan nimestä voisi päätellä, se ei ole sarjan viimeinen osa. Alun perin viisiosaiseksi kaavailtu sarja on Wikipedian mukaan kasvamassa jo kahdeksanosaiseksi. Kuudes osa on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2014, joten uusia suomennoksia on lupa jo odottaa.
Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Ночной дозор
). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2012.
Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev: Päiväpartio (Дневной дозор
). Suom. Arto Konttinen. Into. Riika 2015.
Sergei Lukjanenko: Hämärän partio (Сумеречный Дозор
). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2014.
Sergei Lukjanenko: Viimeinen partio (Последний дозор
). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2015.
