Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.
Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.
Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.
"Tuskin liioittelen, kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."
Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.
Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.
"Kun yön varjot
laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti
vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on
puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko."
Nuo dramatiikkaa tihkuvat sanat löytyvät jokaisen Mustan tikarin veljeskunnan romaanin takakannesta, vaikka ne eivät uusimpien osien kohdalla pidä enää täysin paikkaansa. Sarjasta on suomennettu 11 osaa; itse olen suosinut lähinnä alkuperäiskielisiä teoksia. Nyt tuli kuitenkin luettua poikkeuksellisesti kaksi osaa käännöskirjallisuutta, mikä aiheutti välillä tahattomia nauruntirskahduksia.
"Vampyyri. Manny kuuli päässään, miten naaraan ääni lausui sanan omalaatuisella korostuksellaan. Eniten Mannya järkytti koko tilanteessa se, että hän itse ei reagoinut uutiseen juuri mitenkään. Toki jos hän pysähtyi miettimään paljastusta seuraavia päätelmiä, hänen emolevynsä alkoi iskeä kipinää ja kihistä. Eivätkö torahampaat olleetkaan enää vain halloween- ja kauhuleffarekvisiittaa?"
Kirjurineitsyen vampyyrit ovat taistelleet ja taistelevat yhä Omegan vauvantalkilta tuoksuvista zombeista muodostuvaa Harvennuskunnan joukkoja vastaan. Perinteistä hyvä vastaan paha asetelmaa siis. Ihmiset ovat suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä muiden rotujen olemassaolosta, vaikka välillä tiet risteävätkin vampyyrien kanssa. Vampyyreilla on tarvittaessa kuitenkin keinonsa saada ihmiset unohtamaan näkemänsä.
"There was one rule in the war between the vampires and the Lessening Society: Stay the fuck away from humans. That race of nosy, upright orangutans was a complication waiting to happen, and the last thing anyone needed was widespread confirmation that Dracula wasn't a product of fiction, and the walking dead weren't just a TV show that didn't suck."
Vampyyrirotua johtaa sokea kuningas Wrath, jota suojelee valiosotureiden joukko, Mustan tikarin veljeskunta. Sota ja taistelut ovat esillä jokaisessa sarjan osassa, mutta kuten kirjojen nimistä voi päätellä, niiden keskiössä ovat kuitenkin päähenkilöiden rakkaustarinat. Juoni noudattelee useimmiten samaa kuviota: on uros ja naaras, jotka tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa ja jotka muutaman vastoinkäymisen ja väärinymmärryksen jälkeen he päätyvät onnellisesti yhteen. Ja jotka tietenkin harrastavat runsaasti tarkoilla yksityiskohdilla väritettyä kuumaa ja kiihkeää seksiä. Pientä variaatiota tulee sentään joidenkin loppuratkaisujen kohdalla, ja 11. kirjassa seurataan piristävästi miesparin suhdetta.
Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen uuteen parimuodostukseen. Toki muidenkin keskushenkilöiden tarinat kulkevat siinä sivussa eteenpäin. Pääparista huolimatta kirjoissa on myös aina lukuisia kertojia, mikä auttaa mielenkiinnon ylläpitämisessä. Ääneen pääsevät myös naiset ja ns. pahat tyypit. Sarja on mielestäni nyt edennyt lähelle loppuaan; on vaikea kuvitella kirjailijan pystyvän kehittämään siihen enää enempää kuin loppuratkaisuista koostuvan viimeisen osan. Siitäkin huolimatta että 11. kirjassa viritellään selvästi jopa kahta uutta rakkaustarinaa.
Aivot eivät pääse näiden kirjojen kanssa liiallisesti rasittumaan, joten ne ovat sopivaa kevyttä luettavaa - jos ei seksi, väkivalta, veri ja kiroilu haittaa.
"Clamping a hold on the nape of the guy's neck, he frog-marched the leering son of a bitch over to the rear exit, kicked open the door, and dragged him into the back parking lot."
J.R. Ward: Vapautettu rakastaja (Lover Unleashed). Suom. Maria Sjövik. Basam Books. Tallinna 2012.
J.R. Ward: Lover Reborn. Signet. USA 2012.
J.R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last). Suom. Timo Utterström. Basam Books. Tallinna 2013.
