Katja Kettu: Kätilö

Olen selvästi myöhäisherännäinen, mitä tulee tämän kirjan lukemiseen, mutta pidin tietoisesti pitkän tauon romaanin ilmestymisen ja sitä seuranneen kirjoittelun jälkeen. Halusin etäisyyttä, jotta saisin ihan oman lukukokemukseni. Kirja tuntui sen ansaitsevan, niin paljon sitä kehuttiin mm. blogeissa.

Jatkosodan aikainen Pohjois-Suomi on saksalaissotilaiden hallussa. Lapin sota on aivan nurkan takana, mutta toistaiseksi suomalaisia kohdellaan aseveljinä ja tarpeellisena työvoimana mm. vankileireillä. Sotatapahtumat eivät ole kuitenkaan kirjan keskiössä vaan se, mitä sota tekee ihmisille ja mihin kaikkeen ihmiset ovat valmiita saadakseen sen, mitä himoitsevat. Ei sodassa vaan elämässä. Syvästi rakastunut nainen seuraa miestä vaikka saksalaiselle vankileirille toimimaan kuoleman välikätenä. Missä kulkee inhimillisyyden raja? Mihin asti voi vedota sotaan ja milloin siitä tulee vain tekosyy raakamaiselle käytökselle?

”Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. --- Mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen.”

Päähenkilö on nainen, josta käytetään kirjassa montaa nimeä, mutta ei kertaakaan etu- tai sukunimeä. Vikasilmä, Villisilmä, punikkiäpärä, Fräulein Schwester, Medizinitsa, Pietarintytär… Lukija saa tietää kirjan nimihenkilöstä niin paljon, ettei nimettömyyttä edes huomaa. Hän on kätilö Jumalan armosta, Näkkälän Aunen kouluttama orpo, synnynnäinen lapsenpäästäjä, jonka elämä ottaa uuden suunnan, kun tiellä tulee vastaan komea natsiupseeri. Johannes Angelhurst on saksalais-suomalainen mies, joka pakenee sotaneuroosiaan valokuvaamiseen, huumaaviin aineisiin ja naisten syliin. Kätilön ja Johanneksen kohtalot olivat kietoutuneet yhteen jo ennen heidän syntymäänsä, sillä heidän vanhempiensakin polut ovat kohdanneet ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

Kieli ja pohjoinen murre on olennainen osa romaania. Vieraat murresanat voisivat helposti ärsyttää, jos niiden merkitystä ei tiedä tai ei pysty päättelemään. Mutta jotenkin ne vain osaavat olla sujuva ja olennainen osa tarinankerrontaa. Kettu maalaa onnistuneesti ajan ja paikan voimakkaalla murteellaan. Jos Petsamon seutu ja Jäämeren rannikko tai Lapin sotaan johtaneet vaiheet eivät ole tuttuja, kannattaa kurkistaa kirjan loppuun. Sieltä löytyy kartta ja historiallisten tapahtumien aikajana.

”Vannoin että Lissu tokenisi parissa päivässä. Sitä en kertonut, mistä tiesin sen niin varmasti. Kuinka olin käynyt hakemassa lääkevarastosta risiiniöljyä. Sekoittanut sammakonkudusta ja tervasta liemen jonka valutin käämeviinan sekaan pikkuruiseen lasipulloon. Huljuttanut. Liimannut pulloon etiketin ja siihen neuvon: − Nautitaan päivin illoin. Niellään vaikka kuin karvastelis.”

Voimakas seksuaalinen sanasto on yksi Ketun käyttämistä tehokeinoista. Sopivassa määrin se tekee toisenlaisesta sotaromaanista yllättävänkin elämänmakuisen. Mutta paikoitellen eritteitä, limaa ja ruumiinosia roiskitaan turhankin runsaasti lukijan silmille. Jos kirjailija tietää parikymmentä synonyymia seksuaalisesti aktiiviselle henkilölle (ns. jakorasialle tai –putkelle), hyvä niin, mutta onko ne pakko suoltaa kaikki kirjan sivuille, vieläpä yhteen pötköön.

Helppoa lukukokemusta etsivän kannattaa valita jotain muuta. Jo pelkästään aiheet ovat rankkoja ja haastavia, mutta myös rakenteelliset ja kielelliset seikat vaativat aktiivista lukemista. Kerrontatekniikka kuluttaa alussa energiaa, kun lukija yrittää pysyä kärryillä useista kertojista, vaikka ei vielä tunne kaikkia henkilöitäkään. Kronologinen järjestyskin on rikottu eli tarina liikkuu ajassa edestakaisin. Onneksi joka luvun otsikkotiedot antavat osviittaa ajasta, paikasta ja kertojasta – sitten kun oppii yhdistämään ne oikeisiin henkilöihin. Itse pidin ratkaisusta sisällyttää kirjaan myös fiktiivisen henkilön kirjoittama esipuhe ja jälkisanat. Yksi kertoja ja yksi aikataso lisää tarvitaan, jotta tarina saadaan päätökseen.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. EU 2011.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce on 11-vuotias perheensä kuopus, joka asuu postimerkkeihin hullaantuneen isänsä ja kahden kiusaavan isosiskonsa kanssa Buckshawin kartanossa Bishop's Laceyn pikkukylässä Englannissa. Lasten äiti on kuollut vuosia aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Tiibetin vuoristossa. 17-vuotias Ophelia-sisko on kiinnostunut ulkonäöstään ja pojista, kun taas 13-vuotias Daphne-sisko viettää aikansa nenä kirjoihin hautautuneena. Pikkuvanha ja teräväpäinen Flavia itse on syventynyt kemian saloihin; hänen erikoisalaansa ovat erilaiset myrkyt.

"Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan."

Eletään vuotta 1950. Siskot kiusaavat ja Flavia hautoo myrkyllistä kostoaan, kun keittiön ovelta löytyy kuollut lintu vanha postimerkki nokassaan, mikä saa Flavian tavallisesti rauhallisen isän pelästymään kunnolla. Yöllä Flavia kuulee riitelyä isän työhuoneesta ja seuraavana aamuna kartanon puutarhasta löytyy vieraan miehen ruumis. Nopean päättelykykynsä ja paikallistuntemuksensa ansiosta Flavia alkaa selvittää arvoituksellista murhaa apurinaan vain uskollinen Gladys-polkupyöränsä.

Kirjan kaava on hyvin perinteinen dekkari ("kuka-sen-teki") maustettuna viisikkomaisella seikkailulla, jossa fiksu lapsi päihittää aikuiset poliisit - joutuen ensin tietysti tukalaan tilanteeseen pääroiston kanssa.

"Jalkani oli sidottu niin tiukasti yhteen, että tunsin miten nilkan luut hankasivat toisiaan vasten, ja minun piti hypellä eteenpäin kuin sammakko."

Kirja erottuu kuitenkin joukosta persoonallisen päähenkilönsä ansiosta. 1950-luvun englantilaisen maalaiskylän kuvaus luo kirjalle ajan henkeen sopivan miljöön. Jos pitää enemmän sellaisista dekkareista, joissa rikokset ratkaistaan älyllä eikä aseilla ja joissa ei väkivallalla mässäillä, kannattaa tutustua tähän Flavia de Luce -sarjan avausosaan. Minusta tuli ainakin Bishop's Laceyn vakituinen vieras.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie). Suom. Maija Paavilainen. Bazar. Tanska 2016.

Catherynne M. Valente: Satumaa 1-2

Syyskuu on kaksitoistavuotias tyttö, joka on kyllästynyt tiskaamaan joka päivä samoja teekuppeja ja pitämään huolta pienestä koirasta sekä yleensäkin elämäänsä vanhempiensa talossa Omahassa. Äiti tekee pitkää päivää tehtaassa, koska isä on sotimassa Euroopassa. Niinpä kun Vihreä tuuli pyytää Syyskuuta karkaamaan kanssaan Satumaahan, ei Syyskuu epäröi hetkeäkään, vaan lähtee tuulen ja leopardin matkaan siltä seisomalta.

Siitä alkaa Syyskuun seikkailu Satumaassa, joka on täynnä mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja kummallisimpia otuksia.

"Keijut olivat alkujaan sammakoita. Amphibialaisotuksia, tajuatko? No, sammakkona oleminen ei ole kovin hauskaa, joten varastelimme sieltä täältä parempia osia - siipiä sudenkorennoilta ja kasvoja ihmisiltä ja sydämiä linnuilta ja sarvia erilaisilta vuohilta ja antilooppimaisilta olennoilta ja sieluja ifriteiltä ja häntiä lehmiltä - ja kehityimme miljoonan miljoonan minuutin kuluessa, ihan niin kuin tekin."

Satumaa ei ole niin kuin ennen, hyvän kuningattaren Malvan aikana, sillä nykyinen nuori hallitsija Markiisitar on tuonut tulleessaan hirvittävän määrän kieltoja ja sääntöjä. Varsin pian Syyskuu huomaakin olevansa sankaritar, joka palauttaa kauhoja noidille ja noutaa salaperäisen taikaesineen lumotusta metsästä yrittäen samalla välttää syömästä keijuruokaa. Yksin hänen ei kuitenkaan tarvitse kulkea, sillä Syyskuu löytää matkakavereikseen uusia ystäviä: kirjoja rakastavan louhikäärmeen A-L (tuttujen kesken Allu) ja maridipojan nimeltä Lauantai. Pelastaakseen ystävänsä Syyskuun on lopulta kuitenkin yksin rakennettava lautta, jolla pääsee purjehtimaan Satumaan ympäri.

Toisessa osassa Syyskuu kaipaa takaisin Satumaahan, mutta kun hän lopulta sinne pääsee, on kaikki huolestuttavalla tavalla toisin. Satumaan olennoilta on kadonnut varjoja ja sitä myöten taikuus on vähentynyt koko valtakunnassa. Ja kaikki on Syyskuun syytä, kuten hän pian oivaltaa. Ei auta, on ryhdyttävä taas sankarittareksi, vaikka ilman vanhoja ystäviä, joita ei tunnu löytyvän mistään. Syyskuun on mentävä Alimaahan hakemaan varjot takaisin ja lopettamaan Halloweenin aloittama varjokapina. Alimaassa kaikki on hieman toisin ja tutuilta vaikuttavat olennot eivät olekaan sellaisia, millaisina Syyskuu heidät muisti. Vain epätodennäköisten kumppanuuksien kautta voi Syyskuu pelastaa Satumaan luisumasta tavalliseksi ihmisten maailmaksi.

Molemmat kirjat ovat selvästi velkaa L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjoille ja Lewis Carrollin Liisa-kirjoille. Nuori tyttö matkaa eriskummallisessa maailmassa erikoisten kumppanien kanssa kohdatakseen ilkeän hallitsijan. Kovin tuttua. Kirjojen kohdeyleisö on itseäni selvästi nuorempaa, noin Syyskuun ikäpolvea, joten ehkä heitä ei kirjallinen tuttuus häiritse niin paljoa. Nuoremmilta lukijoilta saattaa myös jäädä huomaamatta, että kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan.

Valente vieraili kesällä 2016 Finncon-tapahtumassa Tampereella. Vaikka en kauheasti hänen esiintymistavastaan innostunutkaan, oli kuitenkin ihan mielenkiintoista lukea hänen tuotantoaan. Seuraavalla kerralla tartun kuitenkin ehkä mielummin hänen aikuisille suunnattuihin kirjoihinsa, jos ne vastaan sattuvat tulemaan.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making). Suom. Sarianna Silvonen. Gummerus. Juva 2013.
Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There). Suom. Sarianna Silvonen. Gummerus. Juva 2014.

Glen Duncan: Veren yhdistämät

Brittiläisen kirjailijan Glen Duncanin Ihmissusi-trilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Siinä missä edellisissä osissa pääosaa näyttelivät ehdottomasti ihmissudet, saavat päätösosassa äänensä kuuluviin myös vampyyrit. Nämä kaksi yliluonnollista rotua eivät voi sietää toistensa hajuakaan, mutta ihmisten ylivoiman edessä on joskus parempi yhdistää voimat. Onko siinä oikeasti kovin suurta eroakaan, tarvitseeko elääkseen ihmisen lihaa vai verta?

"Tässä oli hirviömäisyyden ydin: jos olit hirviö, ihmisten maailmalla ei ollut tarjota muuta kuin vaatimus kuolemastasi. Ja koska he olivat, viimeksi kun asiaa tutkittiin, ruokasi ja juomasi, voivatko he olla muuta kuin oikeassa?"

Kirjan pääpari on ihmissusilauman johtaja Talulla Demitriou ja maailman vanhin vampyyri, yli 20000 vuotta elänyt Remshi. Talulla on Remshin mielestä hänen kauan sitten kuolleen rakastajattaren reinkarnaatio. Talulla haraa ajatusta vastaan, mutta kaksi vuotta jatkuneet intensiiviset unet ja kehon muisti väittävät jotain muuta. Talullan ja Walkerin suhde on lakannut toimimasta eikä vähiten muinaisen ennustuksen takia, joka sekin näyttäisi viittaavan ihmissuden ja vampyyrin yhteiseen kohtaloon.

Kun yhtälöön lisätään vielä konkurssiin ajatunutta MOIKOa huomattavasti voimakkaampi ja vaarallisempi katolisen kirkon puhdistusliike Militi Christi sekä tuntemattoman vampyyrin yllättävä tarjous parannuskeinosta ihmissuden kiroukseen, on edessä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Katolinen kirkko on järkyttänyt sekä ihmisiä että yliluonnollisia olentoja tunnustamalla julkisesti, että ihmissudet ja vampyyrit ovat oikeasti olemassa. Kirkko on nopeasti saanut kannatusta sodalle yliluonnollisia olentoja vastaan, ja joka puolelta maailmaa tulee yhä uusia uutisia joukkotuhoista. Jos Talulla onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen hankkia lapsilleen parannuskeino ja sitä myöten mahdollisuus normaaliin elämään? Jos Remshi onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen etsiä ensin Talulla vai kadonnut uskollinen ystävänsä?

"Meitä kutsutaan kuolemattomiksi. Se ei ole totta. Me synnymme. Me elämme. Me voimme kuolla ja niinpä voimme päästä lähelle kuolemaa. Minä olin nyt lähellä kuolemaa."

Pääparin lisäksi kirjassa ääneen pääsee muitakin henkilöitä, mikä tuo uusia näkökulmia tarinaan. Kirjailija hyödyntää lähes joka käänteessä Remshin iän ripotellen viittauksia esihistoriaan ja historiaan suorastaan hengästyttävään tahtiin. Virkkeet ovat joskus turhankin pitkiä, pelkkää ajassa hyppivää tajunnanvirtaa - joka välillä onnistuu kuvaamaan ikivanhan vampyyrin ajatusmaailmaa. Filosofisia pohdintoja kirjassa riittää. Harmillisesti sain tämänkin osan käsiini vain käännöksenä, tosin ihan toimivana sellaisena.

Glen Duncan: Veren yhdistämät (By Blood We Live). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2016.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään."

Jos kirjan takakannessa ei ole kuin yksi koukuttava lause ja kirjan ulkoasu on upeasti viimeistelty, niin mitä muutakaan sitä voi kuin avata kirjan ja selvittää, mistä on kyse. Ja lukea samalla koko trilogian.

Koulun pimiöstä löytyy kuivumasta 500 euron seteleitä, jotka hetken kuluttua katoavat mystisesti. Lukiolainen Lumikki Andersson ei voi vastustaa arvoitusta, ja joutuu tahtomattaan sekaantuneeksi melkoiseen vyyhtiin, jossa vastapuoli ei epäröi käyttää tappavia keinoja. Lumikilla on kuitenkin keinonsa selviytyä: hän on älykäs, nopea ja vaarat vaistoava. Vuosikausia kestänyt koulukiusaaminen tuntuu ja vaikuttaa yhä yksin viihtyvän Lumikin elämässä. Lumikki on kuitenkin persoona, josta lukija ei voi olla pitämättä.

"Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi, Lumikki vastasi ilmeenkään värähtämättä ja istahti koneen eteen, Kasperin suurieleisesti vapauttamalle paikalle."

Sarjan toisessa osassa Lumikki on yksin lomamatkalla Prahassa, kun häntä lähestyy nuori nainen, Zelenka, väittäen olevansa Lumikin sisarpuoli. Tätäkö ne kotona ääneen lausumattomat, painavat salaisuudet ovat tarkoittaneet? Nainen on lisäksi joutunut oudon uskonnollisen kultin pauloihin. Rauhallinen loma on mennyttä ja Lumikin on keskityttävä pitämään itsensä ja Zelenka hengissä helteisessä Prahassa.

Vauhti jatkuu kolmannessa osassa. Koulussa valmistellaan uutta tulkintaa Lumikki-sadusta ja Lumikki on tietysti pääroolissa. Näytelmän ulkopuolella Lumikki yrittää selvittää salaisen ihailijansa henkilöllisyyden ennen kuin tämä toteuttaa murha-aikeensa. Samalla pitäisi osata päättää, onko nykyinen poikaystävä sopiva vai pitäisikö uskaltaa uudestaan sydänsuruja tuottaneen ensirakkauden kanssa. Perheen vaietut salaisuudetkin alkavat vihdoin avautua.

"Hirviöt on mun kavereita. Mutta jos tulee paha prinssi mä lyön siltä pään poikki. Ja sitten mä taion sen kivaksi sammakoksi."

Nämä ovat nuorille kirjoitettuja dekkareita, joiden parissa aikuinenkin sai hyvin ajan kulumaan. Juonenkäänteet eivät kaikki ole kovin uskottavia, mutta Tampere yksityiskohtaisesti kuvailtuna tapahtumapaikkana on iso plussa. Erityisesti täytyy kehua kirjojen viimeisteltyä ulkoasua, joka sointuu hienosti yhteen kirjojen nimien kanssa - nimien, jotka tietysti viittaavat Lumikki-satuun. Sivujen reunatkin ovat punaiset, valkoiset ja mustat. Yhtenäisen kansisuunnittelun takana on Laura Lyytinen.

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi. EU 2014.

Laura Childs: Tea Shop Mystery 1-3

Markkinoinnin hektisestä oravanpyörästä poishypännyt Theodosia Browning omistaa teehuoneen Charlestonin historiallisessa vanhassa kaupungissa. Apuna hänellä on koulutettu teemestari Drayton Conneley ja keittiössä taikojaan tekevä jauhopeukalo Haley Parker sekä muita luotettavia ystäviä. Elämänmuutos teki Theolle hyvää, ja teehuonekin näyttää menestyvän niin hyvin, että toimintaa voidaan laajentaa.

Mutta sitten yksi vuosittaisen puutarhajuhlan 200 vieraasta kuolee puristaen kädessään tyhjää teekuppia - juotuaan Theon teehuoneen teetä. Teehuoneen maine on pelastettava kiireesti tai se joudutaan sulkemaan asiakkaiden kaikottua myrkyn pelossa. Koska poliisit epäilevät aivan vääriä henkilöitä, on Theon itse ryhdyttävä tutkimaan tapausta. Kuka 200 vieraasta on syyllinen ja miksi?

"Just that there's a certain type of frog the natives collect. They're very beautiful, bright green and yellow, but they're venomous."

Toisessa kirjassa Theon Indigo-teehuone on saanut järjestettäväkseen purjehduskilpailun tarjoilut. Kaikki menee hyvin, kunnes kilpailun kunniavieras kuolee aivan Theon viereen. Kuolema vaikuttaa tukkeutuneen antiikkiaseen aiheuttamalta onnettomuudelta, mutta onko se sitä? Vainajan huomattavasti nuorempi leski ainakin on epäilyttävä, samoin vainajan aikuiset pojat. Typerä etsivä vain ei ota epäilyjä tosissaan, vaikka Theo pehmittää etsivää teellä ja Haleyn leipomuksilla. Theon omat tutkimukset johtavat hänet vaaralliseen tilanteeseen: tuijottamaan toisen antiikkiaseen piippuun.

Kolmannessakin kirjassa juhlitaan, tällä kertaa kihlaparia, kun juhlat keskeytyvät erittäin ikävällä tavalla. Mysteerisen kuoleman lisäksi kallis perintösormuskin katoaa. Theo ystävineen saavat selville, että Charlestonin vanhassa kaupungissa on liikkunut jo jonkin aikaa mestarivaras. Onko varas joku ulkopuolinen vai joku Theon tutuista? Jälkimmäinen vaihtoehto alkaa vaikuttaa todennäköisemmältä, kun varas aloittaa härnäävän kissa-ja-hiiri-leikin Theon kanssa.

Teenystävälle tämä dekkarisarja on ihan omiaan, sillä kirjoissa on paljon tietoa eri teelaaduista ja teen valmistamisesta. Kirjojen nimetkin viittaavat teelaatuihin. Väistämättä näitä lukiessa tuli juotua monta mukillista teetä, mutta kirjojen ruokareseptejä en sentään kokeillut. Kirjojen tunnelma on hyvin leppoisa; kuolemista huolimatta nämä eivät ole väkivaltaisia dekkareita. Juoni on välillä hyvinkin verkkainen. Ihmiset, paikat ja esineet kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti.

"Then there were the centerpieces. Here again, Drayton had gotten a few antique pieces on loan and let Hattie Boatwright at Floradora run wild with them. An antique ceramic frog peeked from behind clusters of purple hydrangeas, a bronze sculpture of a wood nymph was surrounded by plum blossoms, a jade statue of the Buddha sat amid an artful arrangement of reeds and grasses."

Mitään uutta kirjat eivät tarjoa genreen, vaan ovat varsin perinteisiä kukasenteki-dekkareita, joissa terävä-älyinen yksityishenkilö ratkaisee rikokset ja joutuu aina lopuksi vaaralliseen tilanteeseen. Kuten monessa muussakin sarjassa osien samankaltaisuus on pieni miinustekijä. Pienen tauon jälkeen sitä voinee kuitenkin taas nauttia seuraavan osan ja pari mukillista kirjan teemaan sopivaa teetä.

Laura Childs: Death by Darjeeling. Berkley Prime Crime. USA 2001.
Laura Childs: Gunpowder Green. Berkley Prime Crime. USA 2002.
Laura Childs: Shades of Earl Grey. Berkley Prime Crime. USA 2003.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio 1-4

Venäläistä fantasiakirjallisuutta ei ole juurikaan tullut luettua, eikä itse asiassa paljon muutakaan modernia kirjallisuutta itänaapurista. Venäjältä saadun kirjavinkin perusteella tartuin kuitenkin tämän sarjan ensimmäiseen osaan - ja samaan syssyyn luin kolme seuraavaakin osaa.

Moskovassa elää ihmisten joukossa yliluonnollisia Muihin kuuluvia olentoja, jotka ovat valintansa mukaan joko Valon tai Pimeyden palvelijoita. Velhot, noidat, vampyyrit ja ihmissudet ovat riippuvaisia ihmisistä, jotka pidetään kuitenkin tietämättöminä Muiden olemassaolosta. Tuhat vuotta aikaisemmin tehdyn Sopimuksen ansiosta Valo ja Pimeys pyrkivät säilyttämään herkän tasapainon voimiensa välillä. Tasapainoa valvovat Valon palvelijoiden muodostama Yöpartio ja Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio sekä partioita valvova Inkvisitio. Tasapainon järkkymisellä on aina seurauksensa, mutta siitä huolimatta molemmat osapuolet punovat monimutkaisia juoniaan päästäkseen ylilyöntiasemaan.

Kirjasarjan keskiössä on Valon velho Anton Gorodetski, joka sarjan alussa on vasta aloittanut työnsä Yöpartiossa. Anton törmää sattumalta naiseen, jonka ylle on langetettu vaaralliseen voimakas kirous. Sen poistamisyrityksellä on kauaskantoiset seuraukset niin molempien partioiden kuin Antonin omassakin elämässä. Tarinan edetessä Anton kehittyy velhona ja oppii mm. matkaamaan syvemmälle hämärään, maailmaan, jonne vain Muihin kuuluvat pääsevät. Matkalla paljastuu jotain niin järkyttävää Muiden taikavoimista, että se saa korkeimmankin tason velhot ja noidat epäilemään voimiaan ja itseään.

"Velho käänsi päänsä. Hämärässä hänen kasvonsa olivat vääristyneet: ne eivät olleet enää lainkaan viehättävät ja hyväntahtoiset. Hänellä ei vielä ollut lopullista hämärähahmoa kuten Zavulonilla, mutta hänen kasvonsa eivät muistuttaneet enää ihmiskasvoja. Alaleuka oli luonnottoman riipuksissa, suu oli leveä kuin sammakolla ja silmät olivat kapeat ja sameat."

Jokainen kirja jakautuu tarinallisesti kolmeen osaan, jotka eivät ehkä ensi lukemalla näytä liittyvän toisiinsa. Lukjanenko tuo kuitenkin eri juonilinjat ja kertojat yhteen. Vaikka Anton on selkeä keskushahmo, on kirjoissa muitakin päähenkilöitä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Pidin siitä, että puheenvuoron saavat sekä Valon että Pimeyden palvelijat, naiset ja miehet. Tapahtumapaikoista tutuimmaksi tulee Moskova ympäristöineen, vaikkei sarja joka osassa Venäjällä pysykään. Tarkka ja ahkera lukija löytää kirjoista useita viittauksia kirjallisuuteen, lähinnä ns. klassikoihin (ei pelkästään venäläisiin). Itselleni hauskin sattumus oli viittaus George Orwellin kirjaan Vuonna 1984, sillä olin juuri lukenut sen paria viikkoa aikaisemmin.

Sinällään sarja ei tuo mitään uutta fantasiakirjallisuuteen, vaan on itse asiassa hyvinkin perinteinen kertomus hyvän ja pahan, valon ja pimeän taistelusta. Nykyajan Moskova (1990-luvun lopulta eteenpäin) ja Venäjä tapahtumapaikkoina sen sijaan tuovat oman sävynsä kirjoihin, jotka ovat mielenkiintoinen sekoitus venäläistä arkea ja fantasiamaailman taikuutta. Kauhua kirjoissa ei ole, vaikka kansiteksteissä niin väitetäänkin.

Ja toisin kuin neljännen osan nimestä voisi päätellä, se ei ole sarjan viimeinen osa. Alun perin viisiosaiseksi kaavailtu sarja on Wikipedian mukaan kasvamassa jo kahdeksanosaiseksi. Kuudes osa on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2014, joten uusia suomennoksia on lupa jo odottaa.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Ночной дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2012.
Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev: Päiväpartio (Дневной дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Riika 2015.
Sergei Lukjanenko: Hämärän partio (Сумеречный Дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2014.
Sergei Lukjanenko: Viimeinen partio (Последний дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2015.