On kulunut 10 vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Ihmiset ovat levittäytyneet kauas tämän päivämäärän Maasta, pitkin Pitkää Maata. Uudet asutusalueet eivät ole enää täysin syrjässä, sillä rinnakkaisulottuvuuksien välille on perustettu säännöllisesti toimivat, twain-ilma-alusteknologiaan perustuvat liikenneyhteydet. Pitkän Maan mahdollisuuksia ja luonnonvaroja hyödynnetään laajassa mittakaavassa, ja samalla on syntynyt jopa uusia kaupunkimuotoja.
Mutta sitä mukaa kuin uudisasukkaista on tullut omavaraisia, on tyytymättömyys tämän päivämäärän Maata kohtaan kasvanut. Miksi pitää maksaa yhä veroja Maahan, vaikka etäisyys on valtava eikä siitä saa vastikkeeksi muuta kuin säästöjen takavarikoinnin? Tämän päivämäärän Maassa tyytymättömyyden kasvu on huomattu, ja Valhallan kaupungin itsenäisyysjulistuksen jälkeen hallituksen on pakko reagoida voimakeinoin. Mutta millaista on sodankäynti Pitkässä Maassa, jossa kuka tahansa voi askeltaa hetkessä toiseen maahan?
Joshuan ja Lobsangin kahdenmiljoonan askeleen matka on maineeltaan legendaarinen. Joshua ei maineesta ja kunniasta välitä; hän yrittää keskittyä perhe-elämään ja pienen Helvetti-Ties-Missä -nimisen kaupungin pormestarin rooliin. Lobsang sen sijaan ulottaa virtuaalisia lonkeroitaan joka puolelle vaikuttaen usean ihmisen elämän heidän tietämättään merkittävälläkin tavalla. Omasta ylivertaisuudestaan huolestunut Lobsang hankkii itselleen ulkoistetun omatunnon Joshualle hyvin läheisen henkilön sielun muodossa. Eikä Joshua saa olla rauhassa, vaikka kuinka haluaisi.
Henkilögalleria on ensimmäistä kirjaa runsaampi; tuttujen hahmojen rinnalle tulee uusia toimijoita. On perunastepperin keksijän tytär Sally Linsay, pappi Nelson Azikiwe, irlantilainen Bill Chambers, kapteeni Margaret Dianne Kauffman, ex-poliisi Monica Jansson, sisar Agnes sekä lapsinero Roberta Golding ja kiinalaiset ennätysmatka-askeltajat. Ja tietysti Mary ja Ham, tietämättään ihmisten kapinan esikuviksi nousseet peikot.
"But look at this current situation with the trolls - pleasant, helpful and trusting creatures - of course we must dominate them, enslave them, kill them. Look at the tension over Valhalla and its quiet rebellion. I can't leave you to get on with your life, even a million steps away. I must tax you, control you!"
Tämä oli siitä erikoinen "sotakirja", että se keskittyi enemmän peikkoihin ja niiden pakenemisesta aiheutuviin ongelmiin kuin varsinaiseen pitkään sotaan. Peikkojen katoaminen uhkaa hetkessä koko Pitkän Maan ekologiaa. Pystyvätkö Joshua ja Lobsang löytämään peikot ja estämään tuhon? Ja mitä ihmettä tapahtuu Yellowstonissa? Kirjan räjähtävä loppu oli kovin samankaltainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta koukuttava: mielenkiinnolla odotan, että saan seuraavan osan käsiini.
Terry Prachett & Stephen Baxter: The Long War. Doubleday. Great Britain 2013.
"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."
Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.
Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.
Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.
"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.
Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.
Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.
Historia, varsinkin vanhojen kuningaskuntien kuten Englannin historia, on voittopuolisesti esitetty miesnäkökulmasta. Poikkeuksia toki löytyy Englannistakin, mutta ne poikkeudet ovat keskittyneet lähinnä Henrik VIII:n vaimoihin ja tyttäriin. Tämän kirjasarjan kautta tulee tutuksi muutama muukin voimakas naisvaikuttaja. Kyseessä toki on fiktio, vaikka kirjoissa esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia.
Serkusten sota tunnetaan nykyään paremmin nimellä ruusujen sota. 1400-luvun jälkipuoliskolla Englannin kruunusta taistelivat York- ja Lancaster-suvut, jotka molemmat polveutuivat Edvard III:sta. Valtataistelu käytiin siis todella serkusten välillä. Kirjasarjan kahden ensimmäisen osan nimet viittaavat taas sukujen tunnusmerkkeihin: York-suvun valkoiseen ja Lancaster-suvun punaiseen ruusuun. Päähenkilöinä ei suinkaan ole taistelevat miehet vaan heidän taustaltaan löytyvät vahvat naiset.
Valkoinen kuningatar eli Elisabet Woodville on jäänyt Englannin historiaan ensimmäisenä kuninkaan alamaispuolisona, joka voideltiin kuningattareksi. Harvinaislaatuisen kauneutensa ja äidiltään opitun taikuuden avulla Elisabet nappaa valtakunnan komeimman saaliin, kuninkaan, ja hänen Rivers-sukunsa kääntyy kertaheitolla lancasterilaisista yorkilaisiksi nousten valtaan. Elisabet synnyttää kuninkaalleen peräti kahdeksan lasta, mutta heidän avioliittonsa ja elämänsä on silti täynnä taisteluita.
"En kai minä sellaista kertoisi, sinähän saattaisit muuttaa heidät sammakoiksi. Ei sillä ole väliä, kuka meitä vastaan puhuu. Heillä ei ole merkitystä, kunhan eivät tee muuta kuin kuiskuttelevat nurkissa."
Punainen kuningatar kertoo Margaret Beaufortista, syvästi uskonnollisesta aatelisneidosta, joka ei voinut valita omaa kohtaloaan vaan joutui jo 12-vuotiaana avioitumaan kaksi kertaa itseään vanhemman, kuninkaan määräämän miehen kanssa. 14-vuotiaana Margaret oli leski ja äiti, joka naitettiin pian uudestaan, sillä Lancaster-sukuun piti saada lisää perillisiä. Margaret oli naimisissa neljä kertaa, ja vasta viimeisen avioliiton aikana hän sai jonkinlaista kontrollia elämäänsä. Hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli kuitenkin saada Henrik-poikansa Englannin valtaistuimelle ja Lancasterit takaisin valtaan.
"Kuningas nauraa ja suutelee kättäni. -Älä myöskään muuta häntä rupikonnaksi, pikku noitaseni, hän kuiskaa. -Ei minun tarvitse. Sydämessään hän on jo sitä."
Luin kirjat putkeen, ja toisen kirjan kohdalla piti ihmetellä, miten kirjailija oli saanut käännettyä näkökulmansa niin totaalisesti naisesta toiseen. Itseltäni se ei onnistunut: pidin enemmän Elisabetista. Margaret oli mielestäni liian mustavalkoinen, kypsymätön teini asenteella minä-olen-aina-oikeassa-sillä-minun-tahtoni-on-jumalan-tahto. Hän ei ehdottomuudessaan kyennyt asettumaan toisen asemaan eikä kasvanut ihmisenä. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, sillä Elisabet ja Margaret olivat toistensa vastustajia.
Historian tapahtumien tunteminen ei yhtään pilannut lukemista, sillä kirjailija liikutti hahmoja paikasta ja vuosista toiseen kiinnostavasti. Towerin kadonneiden prinssien arvoitukselle löytyy luonnollisesti kirjoista oma selityksensä... Naisnäkökulman lisäksi pidin siitä, että tapahtumista ja asioista esitetään useampi näkökulma eikä pitäydytä vain yhteen totuuteen. Kirjasarjan muissa osissa ääneen pääsevät mm. Elisabetin äiti ja tytär.
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen). Suom. Natasha Vilokkinen. 2. painos. Bazar. Juva 2011.
Philippa Gregory: The Red Queen. Simon & Schuster. UK 2010.
Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.
Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.
Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.
"Tuskin liioittelen, kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."
Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.
Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.
"Kun yön varjot
laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti
vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on
puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko."
Nuo dramatiikkaa tihkuvat sanat löytyvät jokaisen Mustan tikarin veljeskunnan romaanin takakannesta, vaikka ne eivät uusimpien osien kohdalla pidä enää täysin paikkaansa. Sarjasta on suomennettu 11 osaa; itse olen suosinut lähinnä alkuperäiskielisiä teoksia. Nyt tuli kuitenkin luettua poikkeuksellisesti kaksi osaa käännöskirjallisuutta, mikä aiheutti välillä tahattomia nauruntirskahduksia.
"Vampyyri. Manny kuuli päässään, miten naaraan ääni lausui sanan omalaatuisella korostuksellaan. Eniten Mannya järkytti koko tilanteessa se, että hän itse ei reagoinut uutiseen juuri mitenkään. Toki jos hän pysähtyi miettimään paljastusta seuraavia päätelmiä, hänen emolevynsä alkoi iskeä kipinää ja kihistä. Eivätkö torahampaat olleetkaan enää vain halloween- ja kauhuleffarekvisiittaa?"
Kirjurineitsyen vampyyrit ovat taistelleet ja taistelevat yhä Omegan vauvantalkilta tuoksuvista zombeista muodostuvaa Harvennuskunnan joukkoja vastaan. Perinteistä hyvä vastaan paha asetelmaa siis. Ihmiset ovat suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä muiden rotujen olemassaolosta, vaikka välillä tiet risteävätkin vampyyrien kanssa. Vampyyreilla on tarvittaessa kuitenkin keinonsa saada ihmiset unohtamaan näkemänsä.
"There was one rule in the war between the vampires and the Lessening Society: Stay the fuck away from humans. That race of nosy, upright orangutans was a complication waiting to happen, and the last thing anyone needed was widespread confirmation that Dracula wasn't a product of fiction, and the walking dead weren't just a TV show that didn't suck."
Vampyyrirotua johtaa sokea kuningas Wrath, jota suojelee valiosotureiden joukko, Mustan tikarin veljeskunta. Sota ja taistelut ovat esillä jokaisessa sarjan osassa, mutta kuten kirjojen nimistä voi päätellä, niiden keskiössä ovat kuitenkin päähenkilöiden rakkaustarinat. Juoni noudattelee useimmiten samaa kuviota: on uros ja naaras, jotka tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa ja jotka muutaman vastoinkäymisen ja väärinymmärryksen jälkeen he päätyvät onnellisesti yhteen. Ja jotka tietenkin harrastavat runsaasti tarkoilla yksityiskohdilla väritettyä kuumaa ja kiihkeää seksiä. Pientä variaatiota tulee sentään joidenkin loppuratkaisujen kohdalla, ja 11. kirjassa seurataan piristävästi miesparin suhdetta.
Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen uuteen parimuodostukseen. Toki muidenkin keskushenkilöiden tarinat kulkevat siinä sivussa eteenpäin. Pääparista huolimatta kirjoissa on myös aina lukuisia kertojia, mikä auttaa mielenkiinnon ylläpitämisessä. Ääneen pääsevät myös naiset ja ns. pahat tyypit. Sarja on mielestäni nyt edennyt lähelle loppuaan; on vaikea kuvitella kirjailijan pystyvän kehittämään siihen enää enempää kuin loppuratkaisuista koostuvan viimeisen osan. Siitäkin huolimatta että 11. kirjassa viritellään selvästi jopa kahta uutta rakkaustarinaa.
Aivot eivät pääse näiden kirjojen kanssa liiallisesti rasittumaan, joten ne ovat sopivaa kevyttä luettavaa - jos ei seksi, väkivalta, veri ja kiroilu haittaa.
"Clamping a hold on the nape of the guy's neck, he frog-marched the leering son of a bitch over to the rear exit, kicked open the door, and dragged him into the back parking lot."
J.R. Ward: Vapautettu rakastaja (Lover Unleashed). Suom. Maria Sjövik. Basam Books. Tallinna 2012.
J.R. Ward: Lover Reborn. Signet. USA 2012.
J.R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last). Suom. Timo Utterström. Basam Books. Tallinna 2013.
Kirja kertoo pojan kasvamisesta mieheksi, miehen kasvamisesta kirjailijaksi sekä kirjailijan kasvamisesta lukijansa ja menneisyytensä kohtaavaksi ihmiseksi. Monikerroksinen tarina, josta lukija ei heti osaa sanoa, mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä kuvitelmaa. Itkonen koukuttaa niin taitavasti, että sitä huomaa välittävänsä myös niiden kuviteltujen henkilöiden kohtalosta. Monikerroksisuus pitää samalla kiinnostuksen yllä läpi koko kirjan.
On 17-vuotias Henrik, joka on päässyt kesätöihin hämeenlinnalaisen tavaratalon ruokaosastolle. Siellä hän tapaa vähän vanhemman Veskun, joka osaa elää paljon jännittävämpää elämää kuin Henrik.
On viisikymppinen, syrjäytyneen pojan yksinhuoltaja Päivi, joka on myös töissä tavaratalossa. Päivi purkaa elettyä elämäänsä sekä suhdetta erityisesti tyttäreensä ja äitiinsä Hämeenlinnan kirjastossa pidettävillä kirjoittajakursseilla.
On kirjailija Julius Ilonen, joka on kirjoittanut kirjan entisestä kotikaupungistaan Hämeenlinnasta. Kirja herättää jossakin hämeenlinnalaisissa kiihkeitä tunteita, jotka johtavat väistämättä yhteentörmäykseen. Sen seuraukset ovat kaikkien osapuolien kohdalla yllättäviä.
Ja sitten meillä on vielä kirjailija Juha Itkonen, joka on viime aikoina tehnyt entisen kotikaupunkinsa tunnetuksi mm. nimikkonäytelmällä. Hämeenlinnaa tunteville kirjasta löytyy monta tuttua paikkaa, sekä niitä vanhoja ja kadonneita että aivan uusiakin.
"Suorin tie perille vei grillijonon ohi isoon risteykseen, uuden arkistorakennuksen kulmalta sivukujille ja siitä ratapihalle. Ei ollut mitään syytä kiertää eikä viivytellä."
Paikallistuntemus ei kuitenkaan ole parasta kirjassa. Se on ehdottomasti Itkosen tapa käsitellä kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää. Osansa saavat niin fanit, lukijat kuin media ja markkinointi, mutta myös kirjailijat. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa arvostelua sortumatta johonkin siinä mainittuun lieveilmiöön... joten jätän arvostelut muille lukijoille.
Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava. Keuruu 2011.
Eletään vuotta 2015 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Maassa valitsee rauha; Terveysviraston valvomat ihmiset ovat terveitä ja onnellisia. Lähes kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet ovat kiellettyjä: huumeet, alkoholi, tupakka, kahvi, karkit... Jostain täytyy kuitenkin kansalaisten saada mielihyvää. Tätä varten erään hyödykkeen jalostamiseen on panostettu Suomessa vuosikymmenten ajan. Kyseessä on eloi: altis, nöyrä, vähä-älyinen, itseään aktiivisesti tyrkyttävä ihmisen alalaji. Muualla maailmassa heitä kutsutaan yhä naisiksi.
OTE NYKYSUOMEN SANAKIRJASTA. Eloi. Yleinen mutta epävirallinen käyttökielen sana, kotiutunut kieleemme 40-luvulla, nyk. virallisesti feminainen. Viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Sana juontaa juurensa H.G. Wells -nimisen yhteiskunnallisen kirjailijan ennustuksesta, että ihmiskunta tulee evolutiivisesti jakautumaan eri tavoin yhteiskuntarakennetta hyödyntäviin ja hyödystä nauttiviin alarotuihin. Monikon nom. taivutus eloiset, mon. gen. eloisten, mon. allatiivi eloisille. Esimerkkilauseita: "Tyypillinen eloi on vaaleahiuksinen ja pyöreäpäinen." "Eloiset saavat lisääntyä laillisesti."
Vanna on pikkusiskoaan etsivä chiliaddikti, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän on eloi-siskoaan matkimalla ja synesteetikon vaistojensa ansiosta onnistunut pitämään todellisen morlokki-luonteensa miehiltä salassa. Kaikilta muilta paitsi Jarelta, joka on koukussa riskien ottamiseen. Heitä yhdistää yksi kesä ja chilin diilaaminen. Molempien elämä muuttuu, kun kohdalle osuu outo uskonlahko, gaialaiset, jotka mystisistä syistä haluavat jalostaa maailman vahvimman chililajikkeen.
Sinisalolla on ilmiömäinen kyky luoda maailmoja, jotka ovat hyvinkin tutunoloisia, mutta kuitenkin ratkaisevasti täysin erilaisia kuin meitä ympäröivä todellinen maailma. Vannan ja Jaren tarinan ympärille on kirjaan lisätty erilaisia tietoiskuja: otteita nykysuomen sanakirjasta, poimintoja Suomen laista, kansanlauluja, pätkiä tietokirjallisuudesta ja eloisten lehdistä - kaikki peräisin Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta. Nämä tieteelliset lisät tekevät kirjan maailmankuvasta pelottavan uskottavan.
Tarina kulkee useammassa aikajanassa, paljastaen vähän kerrallaan uusia sävyjä niin Vannan ja hänen sisarensa kohtalosta kuin Jaren ja Suomenkin elämästä. Taattua Sinisaloa! Jokainen lause on luettava ajatuksella, sillä yhden pilkun taakse saattaa kätkeytyä näkyville merkittävä tieto Sinisalon luomasta maailmasta. Ja tämä kirja tulee lukemisen jälkeen väistämättä mieleen joka kerta, kun maustaa ruokaa chilillä.
"Jare oli kuullut asiakkailtaan, että aivan heti chilikiellon jälkeen kunniallisetkin perheet uskaltautuivat rikkomaan joskus sääntöjä. Päivällisten salaisena huippukohtana saattoi olla kaapin perältä löytyneellä thai sweet chili -kastikkeella terästetty ruokalaji, se oli uskaliasta viihdettä samalla tavalla kuin joskus kymmeniä vuosia sitten saatettiin aterian päätteeksi kierrättää ringissä jostakin saatu Marlboro Light."
Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos. Juva 2013.
