Thomas Enger: Henning Juul 1-2

Rikosreportteri Henning Juul on palannut sairaslomalta töihin, mutta kantaa yhä sekä fyysisiä että henkisiä arpia kahden vuoden takaisesta tulipalosta, jossa hänen pieni poikansa kuoli. Yksityis- ja työelämä ei ole entisellään. Töihinpaluun aikaan tapahtuu nuoren naisen murha, jota Henning alkaa tutkia. Elokuva-alaa opiskellut nainen kivitetään kuoliaaksi, mutta onko syyllinen todella hänen pakistanilaispoikaystävänsä vai liittyykö murhan urhin tekemään outoon elokuvaan. Kesken tutkimuksiensa Henning törmää vielä pakistanilaismafiaan ja joutuu toisen murhan todistajaksi.

"Henning tuijottaa käsivarsien tatuointeja. Vihreä sammakko toisessa ja musta skorpioni toisessa. Sammakot elävät sekä maalla että vedessä. Maalla ne viihtyvät parhaiten öisin, pyydystävät selkärangattomia hyönteisiä. Päivän ajaksi ne piiloutuvat pedoilta varjoisiin ja kosteisiin paikkoihin."

Aavekivussa Henning Juuliin ottaa yhteyttä 14 vuoden tuomion murhasta saanut, tunnettu gansteri Tore Pulli, joka kertoo tietävänsä jotain Juulin pojan kuolemasta. Vastapalveluksi Pulli haluaa Juulin selvittävän, kuka oikeasti oli se murhan takana, josta hänet tuomittiin. Juul ehtii käydä tapaamassa Pullia Oslon vankilassa kerran, kun Pulli yllättäen kuolee kesken TV-haastattelun. Juul menettää tietolähteensä, mutta jatkaa silti tapauksen tutkimista. Kun kuvioissa on bodattuja lihaskimppuja, häikäilemättömiä palkkamurhaajia ja äkkipikaisia entisiä vankilakundeja, ovat sekä Juul että hänen läheisensä pian todellisessa hengenvaarassa.

"Mjønes oli kaivanut suuren määrän tietoa tappavasta hermomyrkystä, jonka nimi on batrakotoksiini. Sitä on eräässä kolumbialaisessa sammakkolajissa. Choko-intiaanit kastavat nuoliensa kärjen siihen. Sammakon nimikin on nuolimyrkkysammakko, yhden ainoan yksilön myrkky riittää tappamaan viidestäkymmenestä sataan ihmistä."

Mukavaa lukea vaihteeksi dekkari, jonka pääosassa ei ole rikosetsivä, poliisi tai yksityisetsivä. Toimittaja on tietysti luonnollinen valinta kirjailijalle, joka on itsekin toimittaja. Henning Juul on kovin inhimillinen päähenkilö; hänellä on paljon pelkoja ja traumoja eikä hän ole mikään yliälykäs superetsivä. Hoksottimet hänellä toki on kohdallaan.

Alusta lähtien oli selvää, että tämä on Henning Juulista kertova dekkarisarja. Erehdyksessä luin vain ensin toisen osan. Ensimmäinen osa avasi merkittävästi päähenkilön taustoja, käyttäytymistä ja motiiveja, joten suosittelen lukemaan osat järjestyksessä. Sarjamaisuus näkyi Aavekivussa erityisesti siinä, että välillä keskiössä tuntui olevan vain ja ainoastaan pojan kuoleman selvittäminen eikä Pullin tapaus. Arvatenkin jokaisessa kirjassa Juul saa selville jotain uutta tulipalosta. Toivottavasti jossain vaiheessa sen ratkaiseminen on oikeasti kirjan pääaihe - mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa kirjailija on valmis luopumaan osat toisiinsa sitovasta, päähenkilöä liikuttavasta tekijästä.

Thomas Enger: Valekuollut (Skinndød). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2011.
Thomas Enger: Aavekipu (Fantomsmerte). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2012.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.

Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.

Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.

"Tuskin liioittelen,  kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."

Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.

Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.