Katja Kettu: Kätilö

Olen selvästi myöhäisherännäinen, mitä tulee tämän kirjan lukemiseen, mutta pidin tietoisesti pitkän tauon romaanin ilmestymisen ja sitä seuranneen kirjoittelun jälkeen. Halusin etäisyyttä, jotta saisin ihan oman lukukokemukseni. Kirja tuntui sen ansaitsevan, niin paljon sitä kehuttiin mm. blogeissa.

Jatkosodan aikainen Pohjois-Suomi on saksalaissotilaiden hallussa. Lapin sota on aivan nurkan takana, mutta toistaiseksi suomalaisia kohdellaan aseveljinä ja tarpeellisena työvoimana mm. vankileireillä. Sotatapahtumat eivät ole kuitenkaan kirjan keskiössä vaan se, mitä sota tekee ihmisille ja mihin kaikkeen ihmiset ovat valmiita saadakseen sen, mitä himoitsevat. Ei sodassa vaan elämässä. Syvästi rakastunut nainen seuraa miestä vaikka saksalaiselle vankileirille toimimaan kuoleman välikätenä. Missä kulkee inhimillisyyden raja? Mihin asti voi vedota sotaan ja milloin siitä tulee vain tekosyy raakamaiselle käytökselle?

”Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. --- Mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen.”

Päähenkilö on nainen, josta käytetään kirjassa montaa nimeä, mutta ei kertaakaan etu- tai sukunimeä. Vikasilmä, Villisilmä, punikkiäpärä, Fräulein Schwester, Medizinitsa, Pietarintytär… Lukija saa tietää kirjan nimihenkilöstä niin paljon, ettei nimettömyyttä edes huomaa. Hän on kätilö Jumalan armosta, Näkkälän Aunen kouluttama orpo, synnynnäinen lapsenpäästäjä, jonka elämä ottaa uuden suunnan, kun tiellä tulee vastaan komea natsiupseeri. Johannes Angelhurst on saksalais-suomalainen mies, joka pakenee sotaneuroosiaan valokuvaamiseen, huumaaviin aineisiin ja naisten syliin. Kätilön ja Johanneksen kohtalot olivat kietoutuneet yhteen jo ennen heidän syntymäänsä, sillä heidän vanhempiensakin polut ovat kohdanneet ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

Kieli ja pohjoinen murre on olennainen osa romaania. Vieraat murresanat voisivat helposti ärsyttää, jos niiden merkitystä ei tiedä tai ei pysty päättelemään. Mutta jotenkin ne vain osaavat olla sujuva ja olennainen osa tarinankerrontaa. Kettu maalaa onnistuneesti ajan ja paikan voimakkaalla murteellaan. Jos Petsamon seutu ja Jäämeren rannikko tai Lapin sotaan johtaneet vaiheet eivät ole tuttuja, kannattaa kurkistaa kirjan loppuun. Sieltä löytyy kartta ja historiallisten tapahtumien aikajana.

”Vannoin että Lissu tokenisi parissa päivässä. Sitä en kertonut, mistä tiesin sen niin varmasti. Kuinka olin käynyt hakemassa lääkevarastosta risiiniöljyä. Sekoittanut sammakonkudusta ja tervasta liemen jonka valutin käämeviinan sekaan pikkuruiseen lasipulloon. Huljuttanut. Liimannut pulloon etiketin ja siihen neuvon: − Nautitaan päivin illoin. Niellään vaikka kuin karvastelis.”

Voimakas seksuaalinen sanasto on yksi Ketun käyttämistä tehokeinoista. Sopivassa määrin se tekee toisenlaisesta sotaromaanista yllättävänkin elämänmakuisen. Mutta paikoitellen eritteitä, limaa ja ruumiinosia roiskitaan turhankin runsaasti lukijan silmille. Jos kirjailija tietää parikymmentä synonyymia seksuaalisesti aktiiviselle henkilölle (ns. jakorasialle tai –putkelle), hyvä niin, mutta onko ne pakko suoltaa kaikki kirjan sivuille, vieläpä yhteen pötköön.

Helppoa lukukokemusta etsivän kannattaa valita jotain muuta. Jo pelkästään aiheet ovat rankkoja ja haastavia, mutta myös rakenteelliset ja kielelliset seikat vaativat aktiivista lukemista. Kerrontatekniikka kuluttaa alussa energiaa, kun lukija yrittää pysyä kärryillä useista kertojista, vaikka ei vielä tunne kaikkia henkilöitäkään. Kronologinen järjestyskin on rikottu eli tarina liikkuu ajassa edestakaisin. Onneksi joka luvun otsikkotiedot antavat osviittaa ajasta, paikasta ja kertojasta – sitten kun oppii yhdistämään ne oikeisiin henkilöihin. Itse pidin ratkaisusta sisällyttää kirjaan myös fiktiivisen henkilön kirjoittama esipuhe ja jälkisanat. Yksi kertoja ja yksi aikataso lisää tarvitaan, jotta tarina saadaan päätökseen.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. EU 2011.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään."

Jos kirjan takakannessa ei ole kuin yksi koukuttava lause ja kirjan ulkoasu on upeasti viimeistelty, niin mitä muutakaan sitä voi kuin avata kirjan ja selvittää, mistä on kyse. Ja lukea samalla koko trilogian.

Koulun pimiöstä löytyy kuivumasta 500 euron seteleitä, jotka hetken kuluttua katoavat mystisesti. Lukiolainen Lumikki Andersson ei voi vastustaa arvoitusta, ja joutuu tahtomattaan sekaantuneeksi melkoiseen vyyhtiin, jossa vastapuoli ei epäröi käyttää tappavia keinoja. Lumikilla on kuitenkin keinonsa selviytyä: hän on älykäs, nopea ja vaarat vaistoava. Vuosikausia kestänyt koulukiusaaminen tuntuu ja vaikuttaa yhä yksin viihtyvän Lumikin elämässä. Lumikki on kuitenkin persoona, josta lukija ei voi olla pitämättä.

"Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi, Lumikki vastasi ilmeenkään värähtämättä ja istahti koneen eteen, Kasperin suurieleisesti vapauttamalle paikalle."

Sarjan toisessa osassa Lumikki on yksin lomamatkalla Prahassa, kun häntä lähestyy nuori nainen, Zelenka, väittäen olevansa Lumikin sisarpuoli. Tätäkö ne kotona ääneen lausumattomat, painavat salaisuudet ovat tarkoittaneet? Nainen on lisäksi joutunut oudon uskonnollisen kultin pauloihin. Rauhallinen loma on mennyttä ja Lumikin on keskityttävä pitämään itsensä ja Zelenka hengissä helteisessä Prahassa.

Vauhti jatkuu kolmannessa osassa. Koulussa valmistellaan uutta tulkintaa Lumikki-sadusta ja Lumikki on tietysti pääroolissa. Näytelmän ulkopuolella Lumikki yrittää selvittää salaisen ihailijansa henkilöllisyyden ennen kuin tämä toteuttaa murha-aikeensa. Samalla pitäisi osata päättää, onko nykyinen poikaystävä sopiva vai pitäisikö uskaltaa uudestaan sydänsuruja tuottaneen ensirakkauden kanssa. Perheen vaietut salaisuudetkin alkavat vihdoin avautua.

"Hirviöt on mun kavereita. Mutta jos tulee paha prinssi mä lyön siltä pään poikki. Ja sitten mä taion sen kivaksi sammakoksi."

Nämä ovat nuorille kirjoitettuja dekkareita, joiden parissa aikuinenkin sai hyvin ajan kulumaan. Juonenkäänteet eivät kaikki ole kovin uskottavia, mutta Tampere yksityiskohtaisesti kuvailtuna tapahtumapaikkana on iso plussa. Erityisesti täytyy kehua kirjojen viimeisteltyä ulkoasua, joka sointuu hienosti yhteen kirjojen nimien kanssa - nimien, jotka tietysti viittaavat Lumikki-satuun. Sivujen reunatkin ovat punaiset, valkoiset ja mustat. Yhtenäisen kansisuunnittelun takana on Laura Lyytinen.

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi. Tammi. EU 2013.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu. Tammi. EU 2014.

Lisää dekkareita

Kun kerran vauhtiin pääsin, niin tulihan noita dekkareita luettua vähän enemmänkin. Tässä lyhyet kuvaukset kuvan kirjoista.

Ruotsista tuntuu tulevan niin paljon hyviä dekkaristeja, ettei kaikkiin tahdo ehtiä tutustua. Camilla Läckberg oli itselleni uusi tuttavuus, mutta erittäin hyvä sellainen. Luin kaksi ensimmäistä Fjällbacka-dekkaria ihan putkeen, niin hyvin sen kieroutunut rikosmaailma piti otteessaan. Ja lisää luen heti, kun vain kohdalle sattuu. Tämän dekkarisetin ehdottomasti parhaat kirjat!

Kirjailija Erica Falck palaa synnyinseudulleen vain joutuakseen kohtaamaan heti lapsuudenystävänsä kylpyammeeseen jäätyneen ruumiin. Se näyttää itsemurhalta, mutta paljastuu pian lavastukseksi. Vanha kotikaupunki näyttää Ericalle aivan uudet kasvot, mutta onneksi myös joistain vanhoista tutuista löytyy uusia piirteitä, jotka toimivat vastapainona ikäville asioille.
Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Isprinsessan). Suom. Outi Menna. Schildts. Porvoo 2013.

Pikkupoika löytää metsästä nuoren naisen alastoman ruumiin. Tässä olisi jo tarpeeksi selviteltävää Fjällbackan poliisilla, mutta ruumiin alta löytyy vielä kahden naisen luurangot. Voiko liikkeellä olla 1970-luvulla "uransa" aloittanut sarjamurhaaja vai onko kyseessä jäljitteljä? Poliisilla on pian täysi työ estää uudet surmat.
Sarjan toisessa osassa pääpaino on Patrikissa ja poliisityössä, joka välillä kaikkine kliseineen hieman ärsyttää. Muuten ei voi kuin ihailla kirjailijan ratkaisua antaa kuolleille tytöillekin puheenvuoro ja muuttaa siten luurangot ihmisiksi.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten). Suom. Outi Menna. Schildts. Porvoo 2011.

Nuori juristi, Tom Aragon saa toimeksiannon rikkaalta amerikkalaisrouvalta, jonka aviomies on aikoinaan häipynyt Meksikoon perheen palvelijan ja matkailuauton kanssa. Nyt Tomin pitäisi löytää kadonnut mies ja selvittää, rikastuiko mies Meksikossa. Vuosien jälkeen kadonnutta on hankala jäljittää eikä meksikolainen lahjuskulttuuri saati yksi toisensa jälkeen kuolevat todistajat helpota asiaa.
Hieman vanhempaa vuosikertaa (ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980) edustava jännäri, yllätyksetön juoni, mutta sujuvalukuinen.
Margaret Millar: Kysykää minua huomenna (Ask for me tomorrow). Suom. Eila Pennanen ja Hanno Vammelvuo. WSOY. Juva 2003.

"Ringa hypisteli hetken vihreää peltisammakkoa ja väänsi sen sitten käyntiin pikkuruisella avaimella. Otus hyppi täsmällisiä loikkia pitkin lattiaa, kunnes törmäsi kirkkaanpunaisen polkuauton takapyörään ja jäi siihen pomppimaan. Vähitellen liike hidastui ja loppui sitten kokonaan. Sammakko jäi kenottamaan avonainen suu kohti kattoa."

Meri ja Tuuli ovat identtiset kaksoset, ulkonaisesti samannäköiset mutta luonteeltaan kuin yö ja päivä. Toinen elämästä nauttiva leski Saksasta, toinen eronnut ja alkoholiongelmainen juristi Suomesta. Siskoksilla on hyvin erilaiset muistikuvat lapsuudesta ja nuoruudesta - kumpi muistaa oikein vai muistavatko molemmat väärin? Kun toinen naisista katoaa värikkään perheillallisen jälkeen, ei kukaan tiedä, onko kyseessä rikos, onnettomuus vai tahallinen katoamistemppu.
Pakkanen hallitsee inhimilliset ihmiskuvaukset. Juoni johdatteli ajattelemaan paljon rankempaa lopputulosta kuin kirjan sivuilta lopulta paljastuikaan.
Outi Pakkanen: Muistivirhe. Otava. Keuruu 2010.

"Sammakko. Siinä toinen hyvä liikanimi, minä ajattelin kuunnellessani Rinaldin kummallista, kurnuttavaa ääntä."

Oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkittavakseen yhdeksänvuotiaan tytön ruumiin ja heti perään hieman vanhemman tytön luurangon. Kuolemat liittyvät jotenkin kahden moottoripyöräjengin väliseen valtataisteluun. Ennen kuin tapaus on saatu ratkaistua, on sekä Tempe että hänen sisarenpoikansa Kit joutuneet hengenvaaraan.
Taas yksi oikeuslääketieteellistä luutohtorointia runsaasti sisältävä Brennan-kirja, joka toistaa totuttua kaavaa. Jos et kaipaa yllätyksiä, on tässä sopiva kirja sinulle.
Kathy Reichs: Kuoleman kyydissä (Deadly Décisions). Suom. Heikki Salojärvi. WSOY. EU 2011.

Charlotten kaupungin poliisilaitos taistelee kasvavaa rikollisuutta vastaan. Poliisilaitos ei ole ollut kovin imartelevasti esillä mediassa, minkä vuoksi poliisipäällikkö Judy Hammer määrää apulaispoliisipäällikkö Virginia Westin takaisin kenttätyöhön mukanaan rikosreportteri Andy Brazil. Edessä on monta epämiellyttävää tilannetta, sillä kaupungissa on irti ainakin yksi sarjamurhaaja.
Hyvin sujuva dekkari, joka saa kuitenkin miinuksia todella töksähtävästä lopusta ja rikoksien ylenpalttisesta määrästä.
Patricia Cornwell: Herhiläispesä (Hornet's Nest). Suom. Ilkka Rekiaro. Otava. Keuruu 1999.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

Luotojen saaristoseurakuntaan tulee uusi pappi, Petter Kummel. Mukanaan pappi tuo Mona-vaimonsa ja pienen Sanna-tyttärensä sekä tuulahduksen mantereelta. Talvi- ja jatkosodan päättymisestä on kulunut vain pari vuotta, ja kaikesta on pulaa. Ihmiset ovat kuitenkin täynnä tarmoa ja toivoa sekä haaveita jostain paremmasta. Kaikkea tarvitaan, sillä elämä saaristossa luonnonvoimien armoilla ei ole helppoa.

"Vauhtia on oltava ettei uppoa läpi pahimmissa paikoissa, mutta ei sellaista vauhtia että säntää eteenpäin kuin raivo härkä vaan pitää nähdä mikä tilanne on. Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. Koskaan ei pidä kääntyä eikä peruuttaa, juuri sen takia on tärkeää olla tarkoin selvillä siitä miten kulkee."

Luodot ja luonto ovat kirjan päähenkilöitä siinä missä ihmisetkin. Karuilla saarilla, meren tai jään ympäröiminä on yritettävä tulla toimeen, saatava elanto itselleen ja perheelleen. Yhteisön apu on tärkeää ja siksi papista tuntuukin oudolta, että hänen seurakuntalaisensa ovat jakautuneet kahteen leiriin, itä- ja länsiluotolaisiin. Pappi itse ei ymmärrä politiikkaa tai ihmisten taka-ajatuksia, mutta oppii kyllä pian tulkitsemaan saaristolaiselämän sävyjä.

Kirjan vahvuutena on elävä ihmiskuvaus. Monet henkilöt tulevat lukijalle niin tutuiksi, että lopussa tuntee menettävänsä ystäviä. Pappi Petter Kummel on huumorintajuinen ja inhimillinen idealisti, joka asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Koska työ vie papin usein pois pappilasta, käytännöllinen pastorska Mona Kummel hukuttaa kotitöihin kaipauksensa rakastamaansa miestä kohtaan. Osuuskauppias Adele Bergman pitää tiukasti Luotojen puolta, niin tiukasti että haluaa puuttua myös saaristolaisten uskonelämään. Lääkäri, kenraalin tytär Irina Gyllen on paennut Neuvostoliitosta ja piilottelee Luodoilla kaikelta muulta paitsi omaltatunnoltaan. Vain vahva lääkitys auttaa häntä selviämään poikansa hylkäämisen tuskasta. On Posti-Anton, joka näkee enteitä, mieheensä tyytymätön opettaja Lydia Manström, naapuriseurakunnan pappi Fredrik Berg ja monta muuta...

Elämä soljuu eteenpäin, vuodenaikojen mukaan. Petter tavoittelee pastoraattia ja sen myötä vakituista virkaa Luodoilla, Mona pitää pappilan talouden kunnossa sekä kasvattaa lapset kurissa ja nuhteessa. Seurakuntalaisista tulee ystäviä, sukulaiset tuppautuvat vierailemaan kesäisen kauniissa saaristossa. Kunnes tulee se päivä, joka muuttaa kaiken.

Olen kohtuullisen nopea lukija, mutta Jään kanssa eteen tuli yllättävä tilanne: viivyin sen parissa noin kaksi viikkoa. Varsinkin kirjan alku oli pakko lukea pienissä, 1-2 luvun paloissa. Palojen välillä piti pitää päivänkin pituinen sulattelutauko ennen kuin saatoin palata Luodoille. Teksti oli jotenkin niin täyttävää, niin täynnä elämää, niin täynnä ajatuksia ja näkökulmia, että sitä oli pakko sulatella välillä. Kirja tarkastelee hengästyttävään tahtiin ihmisiä sekä ulkoa- että sisältäpäin, mikä lisää tekstin painavuutta.

Ei mikäään ihme, että Jää voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. 3. painos. Teos & Schildts& Söderströms. Juva 2012.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Eletään vuotta 2015 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Maassa valitsee rauha; Terveysviraston valvomat ihmiset ovat terveitä ja onnellisia. Lähes kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet ovat kiellettyjä: huumeet, alkoholi, tupakka, kahvi, karkit... Jostain täytyy kuitenkin kansalaisten saada mielihyvää. Tätä varten erään hyödykkeen jalostamiseen on panostettu Suomessa vuosikymmenten ajan. Kyseessä on eloi: altis, nöyrä, vähä-älyinen, itseään aktiivisesti tyrkyttävä ihmisen alalaji. Muualla maailmassa heitä kutsutaan yhä naisiksi.

OTE NYKYSUOMEN SANAKIRJASTA. Eloi. Yleinen mutta epävirallinen käyttökielen sana, kotiutunut kieleemme 40-luvulla, nyk. virallisesti feminainen. Viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Sana juontaa juurensa H.G. Wells -nimisen yhteiskunnallisen kirjailijan ennustuksesta, että ihmiskunta tulee evolutiivisesti jakautumaan eri tavoin yhteiskuntarakennetta hyödyntäviin ja hyödystä nauttiviin alarotuihin. Monikon nom. taivutus eloiset, mon. gen. eloisten, mon. allatiivi eloisille. Esimerkkilauseita: "Tyypillinen eloi on vaaleahiuksinen ja pyöreäpäinen." "Eloiset saavat lisääntyä laillisesti."

Vanna on pikkusiskoaan etsivä chiliaddikti, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän on eloi-siskoaan matkimalla ja synesteetikon vaistojensa ansiosta onnistunut pitämään todellisen morlokki-luonteensa miehiltä salassa. Kaikilta muilta paitsi Jarelta, joka on koukussa riskien ottamiseen. Heitä yhdistää yksi kesä ja chilin diilaaminen. Molempien elämä muuttuu, kun kohdalle osuu outo uskonlahko, gaialaiset, jotka mystisistä syistä haluavat jalostaa maailman vahvimman chililajikkeen.

Sinisalolla on ilmiömäinen kyky luoda maailmoja, jotka ovat hyvinkin tutunoloisia, mutta kuitenkin ratkaisevasti täysin erilaisia kuin meitä ympäröivä todellinen maailma. Vannan ja Jaren tarinan ympärille on kirjaan lisätty erilaisia tietoiskuja: otteita nykysuomen sanakirjasta, poimintoja Suomen laista, kansanlauluja, pätkiä tietokirjallisuudesta ja eloisten lehdistä - kaikki peräisin Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta. Nämä tieteelliset lisät tekevät kirjan maailmankuvasta pelottavan uskottavan.

Tarina kulkee useammassa aikajanassa, paljastaen vähän kerrallaan uusia sävyjä niin Vannan ja hänen sisarensa kohtalosta kuin Jaren ja Suomenkin elämästä. Taattua Sinisaloa! Jokainen lause on luettava ajatuksella, sillä yhden pilkun taakse saattaa kätkeytyä näkyville merkittävä tieto Sinisalon luomasta maailmasta. Ja tämä kirja tulee lukemisen jälkeen väistämättä mieleen joka kerta, kun maustaa ruokaa chilillä.

"Jare oli kuullut asiakkailtaan, että aivan heti chilikiellon jälkeen kunniallisetkin perheet uskaltautuivat rikkomaan joskus sääntöjä. Päivällisten salaisena huippukohtana saattoi olla kaapin perältä löytyneellä thai sweet chili -kastikkeella terästetty ruokalaji, se oli uskaliasta viihdettä samalla tavalla kuin joskus kymmeniä vuosia sitten saatettiin aterian päätteeksi kierrättää ringissä jostakin saatu Marlboro Light."

Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos. Juva 2013.