Glen Duncan: Veren yhdistämät

Brittiläisen kirjailijan Glen Duncanin Ihmissusi-trilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Siinä missä edellisissä osissa pääosaa näyttelivät ehdottomasti ihmissudet, saavat päätösosassa äänensä kuuluviin myös vampyyrit. Nämä kaksi yliluonnollista rotua eivät voi sietää toistensa hajuakaan, mutta ihmisten ylivoiman edessä on joskus parempi yhdistää voimat. Onko siinä oikeasti kovin suurta eroakaan, tarvitseeko elääkseen ihmisen lihaa vai verta?

"Tässä oli hirviömäisyyden ydin: jos olit hirviö, ihmisten maailmalla ei ollut tarjota muuta kuin vaatimus kuolemastasi. Ja koska he olivat, viimeksi kun asiaa tutkittiin, ruokasi ja juomasi, voivatko he olla muuta kuin oikeassa?"

Kirjan pääpari on ihmissusilauman johtaja Talulla Demitriou ja maailman vanhin vampyyri, yli 20000 vuotta elänyt Remshi. Talulla on Remshin mielestä hänen kauan sitten kuolleen rakastajattaren reinkarnaatio. Talulla haraa ajatusta vastaan, mutta kaksi vuotta jatkuneet intensiiviset unet ja kehon muisti väittävät jotain muuta. Talullan ja Walkerin suhde on lakannut toimimasta eikä vähiten muinaisen ennustuksen takia, joka sekin näyttäisi viittaavan ihmissuden ja vampyyrin yhteiseen kohtaloon.

Kun yhtälöön lisätään vielä konkurssiin ajatunutta MOIKOa huomattavasti voimakkaampi ja vaarallisempi katolisen kirkon puhdistusliike Militi Christi sekä tuntemattoman vampyyrin yllättävä tarjous parannuskeinosta ihmissuden kiroukseen, on edessä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Katolinen kirkko on järkyttänyt sekä ihmisiä että yliluonnollisia olentoja tunnustamalla julkisesti, että ihmissudet ja vampyyrit ovat oikeasti olemassa. Kirkko on nopeasti saanut kannatusta sodalle yliluonnollisia olentoja vastaan, ja joka puolelta maailmaa tulee yhä uusia uutisia joukkotuhoista. Jos Talulla onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen hankkia lapsilleen parannuskeino ja sitä myöten mahdollisuus normaaliin elämään? Jos Remshi onnistuu pysymään hengissä, tulisiko hänen etsiä ensin Talulla vai kadonnut uskollinen ystävänsä?

"Meitä kutsutaan kuolemattomiksi. Se ei ole totta. Me synnymme. Me elämme. Me voimme kuolla ja niinpä voimme päästä lähelle kuolemaa. Minä olin nyt lähellä kuolemaa."

Pääparin lisäksi kirjassa ääneen pääsee muitakin henkilöitä, mikä tuo uusia näkökulmia tarinaan. Kirjailija hyödyntää lähes joka käänteessä Remshin iän ripotellen viittauksia esihistoriaan ja historiaan suorastaan hengästyttävään tahtiin. Virkkeet ovat joskus turhankin pitkiä, pelkkää ajassa hyppivää tajunnanvirtaa - joka välillä onnistuu kuvaamaan ikivanhan vampyyrin ajatusmaailmaa. Filosofisia pohdintoja kirjassa riittää. Harmillisesti sain tämänkin osan käsiini vain käännöksenä, tosin ihan toimivana sellaisena.

Glen Duncan: Veren yhdistämät (By Blood We Live). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2016.

J.R. Ward: Kuningas

Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu jo 12. osassa. Keskiössä on sarjan ensimmäisen osan lailla vampyyrien kuningas Wrath ja hänen kuningattarensa Beth.

"Beth ei ollut koskaan ollut niitä tyttöjä, jotka haaveilivat häistään. Hän ei ollut harjoitellut niitä barbeillaan. Hän ei ollut ostanut häälehtiä heti kaksikymppisenä. Hän oli kuitenkin melko varma, että mitkään haaveet eivät olisi muistuttaneet tätä vähääkään: hän oli vampyyrien keskellä, mahdollisesti raskaana, ja seremoniaa johti rukouskirjan ohjeilla Elvis-asuun sonnustautunut langennut enkeli."

Vampyyrinaisen biologisen kellon kilinää ei yksikään uros voi olla huomaamatta, ei vaikka ei jälkeläisiä haluaisikaan. Viimeinen puhdasverinen vampyyri Wrath ei halua vaarantaa raskaudella puolisonsa henkeä. Beth kuitenkin haluaa lapsen vaaroista välittämättä. Joten mitä tehdä, kun Bethin kiima-aika iskee? Hallitsijaparin liitto on törmäyskursilla, ja samalla osa ylimistöstä valmistelee vallankaappausta. Wrathin on pakko miettiä kuninkuuttaan, vastuuta ja velvollisuuksia, joita on hän aina inhonnut.

Näiden kirjojen kanssa sitä tietää jo valmiiksi, mitä saa - eikä tämä osa ollut mikään poikkeus. Tosin täytyy kyllä todeta, että kovin keski-ikäiseksi alkaa touhu mennä. On niin onnellista parisuhdetta, pesän rakentamista, lasten hankintaa ja lemmikkieläimiä, että. Onko ihan kaikkien todella pakko aina saada toisensa?

Kirjan loppu oli mielestäni selkeä loppu koko sarjalle. Tähän olisi niin hyvä lopettaa. Mutta ei: seuraava osa näytetään julkaisevan parin kuukauden päästä. Ihmettelen kyllä suuresti minkä vuoksi. Kirjailijan tulisi osata päästää irti - ei kaikkia kirjan henkilöitä ole pakko naittaa.

J.R. Ward: Kuningas (The King). Suom. Timo Utterström. BasamShakti. Tallinna 2014.

J.R. Ward: Mustan tikarin veljeskunta 9-11

"Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko."

Nuo dramatiikkaa tihkuvat sanat löytyvät jokaisen Mustan tikarin veljeskunnan romaanin takakannesta, vaikka ne eivät uusimpien osien kohdalla pidä enää täysin paikkaansa. Sarjasta on suomennettu 11 osaa; itse olen suosinut lähinnä alkuperäiskielisiä teoksia. Nyt tuli kuitenkin luettua poikkeuksellisesti kaksi osaa käännöskirjallisuutta, mikä aiheutti välillä tahattomia nauruntirskahduksia. 

"Vampyyri. Manny kuuli päässään, miten naaraan ääni lausui sanan omalaatuisella korostuksellaan. Eniten Mannya järkytti koko tilanteessa se, että hän itse ei reagoinut uutiseen juuri mitenkään. Toki jos hän pysähtyi miettimään paljastusta seuraavia päätelmiä, hänen emolevynsä alkoi iskeä kipinää ja kihistä. Eivätkö torahampaat olleetkaan enää vain halloween- ja kauhuleffarekvisiittaa?"

Kirjurineitsyen vampyyrit ovat taistelleet ja taistelevat yhä Omegan vauvantalkilta tuoksuvista zombeista muodostuvaa Harvennuskunnan joukkoja vastaan. Perinteistä hyvä vastaan paha asetelmaa siis. Ihmiset ovat suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä muiden rotujen olemassaolosta, vaikka välillä tiet risteävätkin vampyyrien kanssa. Vampyyreilla on tarvittaessa kuitenkin keinonsa saada ihmiset unohtamaan näkemänsä.

"There was one rule in the war between the vampires and the Lessening Society: Stay the fuck away from humans. That race of nosy, upright orangutans was a complication waiting to happen, and the last thing anyone needed was widespread confirmation that Dracula wasn't a product of fiction, and the walking dead weren't just a TV show that didn't suck." 

Vampyyrirotua johtaa sokea kuningas Wrath, jota suojelee valiosotureiden joukko, Mustan tikarin veljeskunta. Sota ja taistelut ovat esillä jokaisessa sarjan osassa, mutta kuten kirjojen nimistä voi päätellä, niiden keskiössä ovat kuitenkin päähenkilöiden rakkaustarinat. Juoni noudattelee useimmiten samaa kuviota: on uros ja naaras, jotka tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa ja jotka muutaman vastoinkäymisen ja väärinymmärryksen jälkeen he päätyvät onnellisesti yhteen. Ja jotka tietenkin harrastavat runsaasti tarkoilla yksityiskohdilla väritettyä kuumaa ja kiihkeää seksiä. Pientä variaatiota tulee sentään joidenkin loppuratkaisujen kohdalla, ja 11. kirjassa seurataan piristävästi miesparin suhdetta.

Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen uuteen parimuodostukseen. Toki muidenkin keskushenkilöiden tarinat kulkevat siinä sivussa eteenpäin. Pääparista huolimatta kirjoissa on myös aina lukuisia kertojia, mikä auttaa mielenkiinnon ylläpitämisessä. Ääneen pääsevät myös naiset ja ns. pahat tyypit. Sarja on mielestäni nyt edennyt lähelle loppuaan; on vaikea kuvitella kirjailijan pystyvän kehittämään siihen enää enempää kuin loppuratkaisuista koostuvan viimeisen osan. Siitäkin huolimatta että 11. kirjassa viritellään selvästi jopa kahta uutta rakkaustarinaa.

Aivot eivät pääse näiden kirjojen kanssa liiallisesti rasittumaan, joten ne ovat sopivaa kevyttä luettavaa - jos ei seksi, väkivalta, veri ja kiroilu haittaa.

"Clamping a hold on the nape of the guy's neck, he frog-marched the leering son of a bitch over to the rear exit, kicked open the door, and dragged him into the back parking lot."

 J.R. Ward: Vapautettu rakastaja (Lover Unleashed). Suom. Maria Sjövik. Basam Books. Tallinna 2012.
J.R. Ward: Lover Reborn. Signet. USA 2012.
J.R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last). Suom. Timo Utterström. Basam Books. Tallinna 2013.

P.C. Cast & Kristin Cast: Yön talo 4-9

Tunnustan, olen koukussa vampyyrikirjoihin. Onneksi niitä on tänä päivänä runsaasti tarjolla, joten koukussa on mukava roikkua. Olen lukenut useampaa sarjaa, joista yksi on äiti&tytär-parivaljakon yhdessä kirjoittama Yön talo. Lyhyen ajan sisään olen hotkinut peräti kuusi osaa, kaksi englanniksi ja loput  suomeksi.

Eletään maailmassa, jossa ihmiset tietävät vampyyrien olemassaolosta. Vampyyrijumalatar Nyksin avulla Etsijä voi "merkitä" kuunsirpillä ihmisnuoren ja siten muuttaa hänet vampyyritulokkaaksi. Näin käy Zoey Redbirdille, ja vieläpä kesken koulupäivän. Taakse jää ihmiselämä, sillä selvitäkseen hengissä Zoeyn on muutettava vampyyrien sisäoppilaitokseen, Yön taloon.

"Minä olen pelkkä penska. Seitsemäntoista. Hädin tuskin. Olen tosi huono matikassa. Espanjaa en osaa nimeksikään. En saa vielä edes äänestää. Pahuutta vastaan taisteleminen ei ole minun velvollisuuteni - lukiosta valmistuminen on."

Zoey ei ole tavallinen vampyyritulokas, vaan Nyksin valitsema, joka pystyy hallitsemaan kaikkia viittä elementtiä. Hänen saapumisensa Tulsan Yön taloon laukaisee tapahtumavyöryn, joka ravistelee vampyyrimaailmaa. Muutoksessaan epäonnisteita vampyyritulokkaita alkaa mystisesti "epäkuolleentua". Nämä punaiset vampyyrit eivät ole samanlaisia kuin toiset: ne eivät kestä auringonvaloa ja ovat erittäin verenhimoisia. Mutta ne eivät kuitenkaan ole Zoeyn ja kumppaneiden suurin huolenaihe, sillä vastassa on Pimeyden puolelle astunut ylipapitar, kuolematon langennut enkeli ja korppi-ilkkujia - sekä ikiaikainen Pahuus.

Tässä sarjassa on piristävää se, että pääosassa on tyttö - tai oikeastaan tytöt ja naiset. Tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, jopa ns. pahisten, mikä tuo vaihtelua. Eivätkä päähenkilötkään ole täydellisiä, vaan tekevät inhimillisiä virheitä ja päästelevät sammakoita suustaan. Muuten perusjuoni on tuttu ja tavallinen: nuori saa kuulla olevansa erityinen, saa uudessa koulussa kavereita ja vihollisia, opiskelee omituisia oppiaineita, ihastuu ja rakastuu, taistelee pahuutta vastaan... Mutta se kuitenkin toimii, osittain letkeän ja aidontuntuisen kielen ansiosta. Kirjoissa viitataan myös hauskasti muihin vampyyrisarjoihin.

"No, Z. Focus. True Blood is fiction. This is the real world."

Välillä sitä unohtaa lukevansa vampyyrikirjoja, sillä Zoey ystävineen ovat oikeastaan tavallisia nuoria, jotka aikuisuuden kynnyksellä murehtivat ulkonäköään, ihmissuhteitaan, seksiä, koulua ja muita hyvin arkisia asioita. Vampyyrielämään totuttelu ei sekään ole helppoa, mikä kuvataan usein huumorin keinoin. Harvassa vampyyrikirjassa vampyyreita inhottaa esimerkiksi veri tai pääkallot.

"Yritin olla vilkuilematta soihtuja ympäröiviä inhottavia, seivästettyjä kalloja. Ihan oikeasti. Kalloja. Oikeita kuolleiden ihmisten kalloja. No, ne olivat ikivanhoja ja kurtistuneita ja aika lailla lihattomia, mutta siitä huolimatta ne olivat yrjöttäviä."

Sarjassa on 12 osaa, joista viimeinen ei ole vielä ilmestynyt. Kahdeksan ensimmäistä on suomennettu.

P.C. Cast & Kristin Cast: Untamed (A House of Night 4). Atom. UK 2010.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vainottu. Yön talo 5 (Hunted). Suom. Annika Eräpuro. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Lumottu. Yön talo 6 (Tempted). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Kahlittu. Yön talo 7 (Burned). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vapautettu. Yön talo 8 (Awakened). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Destined (A House of Night 9). Atom. UK 2011.