Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce on 11-vuotias perheensä kuopus, joka asuu postimerkkeihin hullaantuneen isänsä ja kahden kiusaavan isosiskonsa kanssa Buckshawin kartanossa Bishop's Laceyn pikkukylässä Englannissa. Lasten äiti on kuollut vuosia aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Tiibetin vuoristossa. 17-vuotias Ophelia-sisko on kiinnostunut ulkonäöstään ja pojista, kun taas 13-vuotias Daphne-sisko viettää aikansa nenä kirjoihin hautautuneena. Pikkuvanha ja teräväpäinen Flavia itse on syventynyt kemian saloihin; hänen erikoisalaansa ovat erilaiset myrkyt.

"Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan."

Eletään vuotta 1950. Siskot kiusaavat ja Flavia hautoo myrkyllistä kostoaan, kun keittiön ovelta löytyy kuollut lintu vanha postimerkki nokassaan, mikä saa Flavian tavallisesti rauhallisen isän pelästymään kunnolla. Yöllä Flavia kuulee riitelyä isän työhuoneesta ja seuraavana aamuna kartanon puutarhasta löytyy vieraan miehen ruumis. Nopean päättelykykynsä ja paikallistuntemuksensa ansiosta Flavia alkaa selvittää arvoituksellista murhaa apurinaan vain uskollinen Gladys-polkupyöränsä.

Kirjan kaava on hyvin perinteinen dekkari ("kuka-sen-teki") maustettuna viisikkomaisella seikkailulla, jossa fiksu lapsi päihittää aikuiset poliisit - joutuen ensin tietysti tukalaan tilanteeseen pääroiston kanssa.

"Jalkani oli sidottu niin tiukasti yhteen, että tunsin miten nilkan luut hankasivat toisiaan vasten, ja minun piti hypellä eteenpäin kuin sammakko."

Kirja erottuu kuitenkin joukosta persoonallisen päähenkilönsä ansiosta. 1950-luvun englantilaisen maalaiskylän kuvaus luo kirjalle ajan henkeen sopivan miljöön. Jos pitää enemmän sellaisista dekkareista, joissa rikokset ratkaistaan älyllä eikä aseilla ja joissa ei väkivallalla mässäillä, kannattaa tutustua tähän Flavia de Luce -sarjan avausosaan. Minusta tuli ainakin Bishop's Laceyn vakituinen vieras.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie). Suom. Maija Paavilainen. Bazar. Tanska 2016.

Laura Childs: Tea Shop Mystery 1-3

Markkinoinnin hektisestä oravanpyörästä poishypännyt Theodosia Browning omistaa teehuoneen Charlestonin historiallisessa vanhassa kaupungissa. Apuna hänellä on koulutettu teemestari Drayton Conneley ja keittiössä taikojaan tekevä jauhopeukalo Haley Parker sekä muita luotettavia ystäviä. Elämänmuutos teki Theolle hyvää, ja teehuonekin näyttää menestyvän niin hyvin, että toimintaa voidaan laajentaa.

Mutta sitten yksi vuosittaisen puutarhajuhlan 200 vieraasta kuolee puristaen kädessään tyhjää teekuppia - juotuaan Theon teehuoneen teetä. Teehuoneen maine on pelastettava kiireesti tai se joudutaan sulkemaan asiakkaiden kaikottua myrkyn pelossa. Koska poliisit epäilevät aivan vääriä henkilöitä, on Theon itse ryhdyttävä tutkimaan tapausta. Kuka 200 vieraasta on syyllinen ja miksi?

"Just that there's a certain type of frog the natives collect. They're very beautiful, bright green and yellow, but they're venomous."

Toisessa kirjassa Theon Indigo-teehuone on saanut järjestettäväkseen purjehduskilpailun tarjoilut. Kaikki menee hyvin, kunnes kilpailun kunniavieras kuolee aivan Theon viereen. Kuolema vaikuttaa tukkeutuneen antiikkiaseen aiheuttamalta onnettomuudelta, mutta onko se sitä? Vainajan huomattavasti nuorempi leski ainakin on epäilyttävä, samoin vainajan aikuiset pojat. Typerä etsivä vain ei ota epäilyjä tosissaan, vaikka Theo pehmittää etsivää teellä ja Haleyn leipomuksilla. Theon omat tutkimukset johtavat hänet vaaralliseen tilanteeseen: tuijottamaan toisen antiikkiaseen piippuun.

Kolmannessakin kirjassa juhlitaan, tällä kertaa kihlaparia, kun juhlat keskeytyvät erittäin ikävällä tavalla. Mysteerisen kuoleman lisäksi kallis perintösormuskin katoaa. Theo ystävineen saavat selville, että Charlestonin vanhassa kaupungissa on liikkunut jo jonkin aikaa mestarivaras. Onko varas joku ulkopuolinen vai joku Theon tutuista? Jälkimmäinen vaihtoehto alkaa vaikuttaa todennäköisemmältä, kun varas aloittaa härnäävän kissa-ja-hiiri-leikin Theon kanssa.

Teenystävälle tämä dekkarisarja on ihan omiaan, sillä kirjoissa on paljon tietoa eri teelaaduista ja teen valmistamisesta. Kirjojen nimetkin viittaavat teelaatuihin. Väistämättä näitä lukiessa tuli juotua monta mukillista teetä, mutta kirjojen ruokareseptejä en sentään kokeillut. Kirjojen tunnelma on hyvin leppoisa; kuolemista huolimatta nämä eivät ole väkivaltaisia dekkareita. Juoni on välillä hyvinkin verkkainen. Ihmiset, paikat ja esineet kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti.

"Then there were the centerpieces. Here again, Drayton had gotten a few antique pieces on loan and let Hattie Boatwright at Floradora run wild with them. An antique ceramic frog peeked from behind clusters of purple hydrangeas, a bronze sculpture of a wood nymph was surrounded by plum blossoms, a jade statue of the Buddha sat amid an artful arrangement of reeds and grasses."

Mitään uutta kirjat eivät tarjoa genreen, vaan ovat varsin perinteisiä kukasenteki-dekkareita, joissa terävä-älyinen yksityishenkilö ratkaisee rikokset ja joutuu aina lopuksi vaaralliseen tilanteeseen. Kuten monessa muussakin sarjassa osien samankaltaisuus on pieni miinustekijä. Pienen tauon jälkeen sitä voinee kuitenkin taas nauttia seuraavan osan ja pari mukillista kirjan teemaan sopivaa teetä.

Laura Childs: Death by Darjeeling. Berkley Prime Crime. USA 2001.
Laura Childs: Gunpowder Green. Berkley Prime Crime. USA 2002.
Laura Childs: Shades of Earl Grey. Berkley Prime Crime. USA 2003.

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kotiseudulleen palannut Jackson Brodie etsii nyt erään järjestön palkkalistoilla kadonneita ja/tai kaapattuja lapsia. Australialaisen naisen toimeksianto on tuonut hänet Leedsiin, jossa vaikeudet alkavat kasaantua ennestäänkin hankalalta tuntuneen, vuosikymmeniä vanhan jutun ylle. Joku toinenkin on samoilla jäljilllä, joku asettaa jäljityslaitteen seuratakseen Jacksonia. Mutta miksi tuo joku käyttää samaa nimeä kuin Brodie?

Yksityiselämässäkin olisi parantamisen varaa. Leeds palauttaa mieleen Jacksonin nuoren kuolleen siskon kohtalon. Toisaalta Jackson etsii yhä naista, joka huijasi häneltä omaisuuden ja särki sydämen. Elämässä on kuitenkin mukana ex-vaimo, tytär, ex-tyttöystävä ja poika, jota hän rakastaa ehdoitta. Sattumalta paikalle osuneena Jackson tulee pelastaneeksi Lähettiläs-nimisen pikkukoiran pahoinpitelijältään. Hämmästyksekseen hän huomaa olevansa koiranomistaja, joka pitää runoista.

"Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta. Mutta runous oli kutsumatta luikerrellut ovesta sisään. Sammakko voi valoon kuolla! Järjetöntä. Tässä hän siis oli, ajatteli kauan sitten kuollutta ja kuopattua siskoaan ja sai voimaa naisesta, joka oli viettänyt hautajaisia omissa aivoissaan."

Tarinaan liittyy myös entinen poliisi, ostoskeskuksen vartiointipäällikkö Tracy Waterhouse, joka päätyy ostamaan riepotellun ja kommennellun pikkutytön tämän narkkariäidiltä. Kun ruumiita alkaa tulla, on heidän lähdettävä pakomatkalle. Miksi joku haluaa yllättäen, kaikkien näiden vuosien jälkeen penkoa ikivanhaa lastensuojelujuttua? Miten Tracy ja hänen poliisiystävänsä siihen liittyvät? Entä mikä rooli tarinassa on iäkkäällä näyttelijällä Tillyllä, jolla on kaikkien muiden mielestä paha muistiongelma, mutta joka itse muistelee mielellään vanhoja ystäviään ja rakkauksiaan suositun televisiosarjan kuvausten lomassa?

Kaikki juonenlangat ja ihmiskohtalot Atkinson punoo toistensa lomaan jo aikaisemmista Brodie-kirjoistaan tutuksi tulleella taitavalla tavalla. Lukija pysyy hänen otteessaan loppuun asti - ja janoaa heti uutta lukukokemusta.

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (Started Early, Took My Dog). Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms. Juva 2015.

Lisää dekkareita

Kun kerran vauhtiin pääsin, niin tulihan noita dekkareita luettua vähän enemmänkin. Tässä lyhyet kuvaukset kuvan kirjoista.

Ruotsista tuntuu tulevan niin paljon hyviä dekkaristeja, ettei kaikkiin tahdo ehtiä tutustua. Camilla Läckberg oli itselleni uusi tuttavuus, mutta erittäin hyvä sellainen. Luin kaksi ensimmäistä Fjällbacka-dekkaria ihan putkeen, niin hyvin sen kieroutunut rikosmaailma piti otteessaan. Ja lisää luen heti, kun vain kohdalle sattuu. Tämän dekkarisetin ehdottomasti parhaat kirjat!

Kirjailija Erica Falck palaa synnyinseudulleen vain joutuakseen kohtaamaan heti lapsuudenystävänsä kylpyammeeseen jäätyneen ruumiin. Se näyttää itsemurhalta, mutta paljastuu pian lavastukseksi. Vanha kotikaupunki näyttää Ericalle aivan uudet kasvot, mutta onneksi myös joistain vanhoista tutuista löytyy uusia piirteitä, jotka toimivat vastapainona ikäville asioille.
Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Isprinsessan). Suom. Outi Menna. Schildts. Porvoo 2013.

Pikkupoika löytää metsästä nuoren naisen alastoman ruumiin. Tässä olisi jo tarpeeksi selviteltävää Fjällbackan poliisilla, mutta ruumiin alta löytyy vielä kahden naisen luurangot. Voiko liikkeellä olla 1970-luvulla "uransa" aloittanut sarjamurhaaja vai onko kyseessä jäljitteljä? Poliisilla on pian täysi työ estää uudet surmat.
Sarjan toisessa osassa pääpaino on Patrikissa ja poliisityössä, joka välillä kaikkine kliseineen hieman ärsyttää. Muuten ei voi kuin ihailla kirjailijan ratkaisua antaa kuolleille tytöillekin puheenvuoro ja muuttaa siten luurangot ihmisiksi.
Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten). Suom. Outi Menna. Schildts. Porvoo 2011.

Nuori juristi, Tom Aragon saa toimeksiannon rikkaalta amerikkalaisrouvalta, jonka aviomies on aikoinaan häipynyt Meksikoon perheen palvelijan ja matkailuauton kanssa. Nyt Tomin pitäisi löytää kadonnut mies ja selvittää, rikastuiko mies Meksikossa. Vuosien jälkeen kadonnutta on hankala jäljittää eikä meksikolainen lahjuskulttuuri saati yksi toisensa jälkeen kuolevat todistajat helpota asiaa.
Hieman vanhempaa vuosikertaa (ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980) edustava jännäri, yllätyksetön juoni, mutta sujuvalukuinen.
Margaret Millar: Kysykää minua huomenna (Ask for me tomorrow). Suom. Eila Pennanen ja Hanno Vammelvuo. WSOY. Juva 2003.

"Ringa hypisteli hetken vihreää peltisammakkoa ja väänsi sen sitten käyntiin pikkuruisella avaimella. Otus hyppi täsmällisiä loikkia pitkin lattiaa, kunnes törmäsi kirkkaanpunaisen polkuauton takapyörään ja jäi siihen pomppimaan. Vähitellen liike hidastui ja loppui sitten kokonaan. Sammakko jäi kenottamaan avonainen suu kohti kattoa."

Meri ja Tuuli ovat identtiset kaksoset, ulkonaisesti samannäköiset mutta luonteeltaan kuin yö ja päivä. Toinen elämästä nauttiva leski Saksasta, toinen eronnut ja alkoholiongelmainen juristi Suomesta. Siskoksilla on hyvin erilaiset muistikuvat lapsuudesta ja nuoruudesta - kumpi muistaa oikein vai muistavatko molemmat väärin? Kun toinen naisista katoaa värikkään perheillallisen jälkeen, ei kukaan tiedä, onko kyseessä rikos, onnettomuus vai tahallinen katoamistemppu.
Pakkanen hallitsee inhimilliset ihmiskuvaukset. Juoni johdatteli ajattelemaan paljon rankempaa lopputulosta kuin kirjan sivuilta lopulta paljastuikaan.
Outi Pakkanen: Muistivirhe. Otava. Keuruu 2010.

"Sammakko. Siinä toinen hyvä liikanimi, minä ajattelin kuunnellessani Rinaldin kummallista, kurnuttavaa ääntä."

Oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkittavakseen yhdeksänvuotiaan tytön ruumiin ja heti perään hieman vanhemman tytön luurangon. Kuolemat liittyvät jotenkin kahden moottoripyöräjengin väliseen valtataisteluun. Ennen kuin tapaus on saatu ratkaistua, on sekä Tempe että hänen sisarenpoikansa Kit joutuneet hengenvaaraan.
Taas yksi oikeuslääketieteellistä luutohtorointia runsaasti sisältävä Brennan-kirja, joka toistaa totuttua kaavaa. Jos et kaipaa yllätyksiä, on tässä sopiva kirja sinulle.
Kathy Reichs: Kuoleman kyydissä (Deadly Décisions). Suom. Heikki Salojärvi. WSOY. EU 2011.

Charlotten kaupungin poliisilaitos taistelee kasvavaa rikollisuutta vastaan. Poliisilaitos ei ole ollut kovin imartelevasti esillä mediassa, minkä vuoksi poliisipäällikkö Judy Hammer määrää apulaispoliisipäällikkö Virginia Westin takaisin kenttätyöhön mukanaan rikosreportteri Andy Brazil. Edessä on monta epämiellyttävää tilannetta, sillä kaupungissa on irti ainakin yksi sarjamurhaaja.
Hyvin sujuva dekkari, joka saa kuitenkin miinuksia todella töksähtävästä lopusta ja rikoksien ylenpalttisesta määrästä.
Patricia Cornwell: Herhiläispesä (Hornet's Nest). Suom. Ilkka Rekiaro. Otava. Keuruu 1999.

Dekkariviikon satoa

Mikähän siinä on, että kesällä tulee luettua enemmän dekkareita kuin talvella? Luulisi sitä pikemminkin keskellä pimeää ja synkkää talvea kaipaavan jotain kevyttä luettavaa... Toisaalta nämä sateiset kesäkelit suorastaan pakottavat tarttumaan kirjaan. No, koska Helsingin Sanomat niin ystävällisesti muistutti Dekkariviikosta, kaivoin minäkin hyllystäni lukemattomia dekkareita ja sukelsin jännäreiden maailmaan.

Tässä lyhyet selostukset viikon aikana lukemistani dekkareista, jotka sattuivat kaikki olemaan englanninkielisiä. Kirjat ovat luku-, ei paremmuusjärjestyksessä.

Tämä kirja menee heti ensimmäisellä sivulla suoraan asiaan: rikosetsivä Tom McMichael määrätään johtamaan miljonääri Pete Bragan murhatutkintaa. Hänen on hoidettava työnsä tarkemmin kuin normaalisti, sillä uhri tappoi vuosia aikaisemmin Tomin isoisän. Kun juttuun sotkeutuu vielä Tomin entinen tyttöystävä, toisesta rikoksesta syytetty isä ja murhatun Bragan kaunis sairaanhoitaja, on luvassa tiukkoja käänteitä.
T. Jefferson Parker: Cold Pursuit. HarperTorch. USA 2004.

"But when she stepped out of the Eagle, she was assailed by the noise of what sounded like the bleating of a herd of a thousand sheep. Colorado River toads, she realized with a smile of relief. The night wasn't going to be quiet after all. The frogs' noisy squawking was one of the sounds of summer. That first rainstorm always awakened hordes of hibernating toads and set them on their brief but frenetic mating trail. Their raucous racket never failed to cheer Joanna. It meant that after months of dry days and endless blue skies, the rains had returned, bringing with them the promise of life begun anew. Joanna knew that once she went inside, the walls of the house would cut off the toads' welcome, cheery song. That settles it, she told herself, making up her mind. I'm sleeping out on the porch again tonight."

Sheriffi Joanna Brady käyttää naisen vaistoaan ratkoessaan Arizonan autiomaasta löydetyn tytön murhaa. Tyttö oli suosittu ja hänen vanhempansa ovat paikkakunnan vaikuttajia, joten sekä ihmisiä että paljastuneita salaisuuksia on osattava käsitellä oikein. Siinä samalla Joanna suree rooliaan tuoreena leskenä ja yksinhuoltajaäitinä. Tarina eteni aivan liian hitaasti minun makuuni; ruumiskin löydetään vasta sivun 150 tienoilla, vaikka murha tapahtuu jo kirjan alussa. Ja vaikka aina ilahdunkin kaikista sammakko-maininnoista, oli tässä kirjassa aivan liikaa turhaa kuvailevaa tekstiä, joka ei vienyt juonta yhtään eteenpäin (esimerkki yllä).
J.A. Jance: Skeleton Canyon. Avon. USA 1998.

Tohtori Kay Scarpetta saa tutkittavakseen kirjailija Beryl Madisonin julman murhan. Kuka vainosi Beryliä kuukausia, ja miksi hän aukaisi oven tappajalleen? Murhan aikoihin kadonnutta, Berylin seuraavan kirjan käsikirjoitusta monet himoitsevat itselleen, mutta kenellä se oikeasti on? Sillä kuuluisalla ja palkitulla kirjailijalla, josta käsikirjoituksessa oletettavasti on melkoisia paljastuksia? Ruumiita tulee lisää ja Scarpetta huomaa pian saaneensa myös vainoojan kannoilleen. Kirja pitää otteessaan ihan loppuun asti, vaikka kaava onkin tuttu muista Cornwellin Scarpetta-dekkareista.
Patricia Cornwell: Body of Evidence. Warner. England 1991.

"None of us, thought Dalgliesh, have a right to expect it. But we do. Irrelevantly a phrase of Plutarch fell into his mind. Boys throw stones at frogs in sport. But the frogs do not die in sport, they die in earnest."

Komentaja Adam Dalgliesh Scotland Yardista saapuu tutkimaan Hoggattin rikosteknisessä laboratoriossa tapahtunutta murhaa. Uhri on yksi laboratorion johtavista työntekijöistä, asiantuntija, josta juuri kukaan ei pitänyt. Useammalla henkilöllä oli syynsä toivoa uhrin kuolemaa, mutta kuka hänet oikeasti tappoi? Ehtiikö Dalgliesh ratkaista rikoksen ennen kuin murhaaja valitsee toisen uhrinsa? Tämä on ns. perinteinen dekkari, jossa lukija kuvittelee tietävänsä murhaajan. Hieman häiritse se alun "irrallinen" kuolemantapaus, joka toimikin vain johdontona henkilöiden esittelylle. Ajaton tarina kuitenkin toimii.
P.D. James: Death Of An Expert Witness. Sphere. Great Britain 1977.

Alexander Kinloch on sukunsa musta lammas: Skotlannin nummille vetäytynyt erakko, joka maalaa tauluja elannokseen. Alexanderin idyllinen rauha rikkoontuu, kun hän ensin kuulee isäpuolensa saaneen sydänkohtauksen ja sitten hänet mukiloidaan mökkinsä edustalla. Hyökkääjät etsivät jotain, mutta mitä? Kotona isäpuoli antaa Alexanderille oikeuden hoitaa hänen asioitaan, joihin kuuluu mm. panimolta kavallettujen miljoonien puntien etsiminen sekä kilpahevosen ja palkintopokaalin piilottaminen. Sisarpuoli miehineen ei pidä tästä järjestelystä, mutta onnekseen Alexander saa apua muilta tahoilta. Tämän viisikon paras dekkari. Piristävää, kun päähenkilö oli taiteilija eikä murhia tehty joka toisessa luvussa. Kirjalijan tausta kilpahevosten kanssa oli vahvasti esillä.
Dick Francis: To the Hilt. Pan Books. England 1996.

Kate Atkinson: Jackson Brodie 1-3

Jackson Brodie on ex-sotilas, ex-poliisi ja ex-mies, nykyinen yksityisetsivä. Hän rakastaa tytärtään, pitää naisista ja autoista sekä unelmoi eläköitymisestä ja muuttamisesta Ranskaan. Ensin pitäisi kuitenkin saada jostain riittävästi tuloja. Yksityisetsivän työllä ei juurikaan rikastumaan pääse, kun jutut ovat lähinnä uskottomuudesta epäiltyjen seuraamista tai kiusallisilla nimillä varustettujen kadonneiden kissojen etsimistä.

Jackson Brodie -sarjan ensimmäisessä osassa Jackson saa tutkittavakseen peräti kolme rikosta, kaikki varsin vanhoja tapauksia. Sisaret pyytävät apua vuonna 1970 kadonneen pikkusiskonsa etsimisessä. Isä haluaa tietää, kuka tappoi hänen tyttärensä kymmenen vuotta sitten tyttären ensimmäisenä työpäivänä. Ja nainen haluaa löytää sisarentyttärensä, joka annettiin vauvana adoptoitavaksi, kun äiti oli tappanut vauvan isän kirveellä, ihan tavallisena päivänä.

"Keltainen, vaaran väri, niin kuin ne pienet myrkylliset keltaiset sammakot. Se koditon tyttö tänä aamuna St. Andrew's Streetillä - hänen tukkansa oli myrkkysammakoiden värinen. Jackson oli melkein kompastunut häneen mennessään Blissiin."

Kolme tapausta vaikuttaa ensi alkuun täysin erillisiltä, mutta Atkinson kietoo ne taitavasti yhteen. Pidin erityisesti siitä, ettei yksityisetsivä Brodie ole kaikkitietävä, vaan osa arvoituksista jää häneltä ratkaisematta, vaikka yhdellä tapauksella on liitos myös hänen omaan elämäänsä. Tarkka lukija tietää enemmän kuin Brodie.

Toinen osa sijoittuu Edinburghiin Fringe-taidefestivaalien aikaan. Festivaalivieraat joutuvat todistamaan, miten raivostunut autonkuljettaja hyökkää toisen autoilijan kimppuun baseballmailaa käyttäen. Yksi pahoinpitelyn todistajista on Jackson Brodie, joka on lomamatkalla tyttöystävänsä kanssa. Todistajien elämät ottavat tapahtuman jälkeen uusia suuntia - eikä vähiten Brodien, joka joutuu yllättäen epäilyksi murhasta. Kaikki tuntuu lopulta liittyvän yhteen niin kuin venäläiset maatuskat.

"There were also dolls in the shape of cats, dogs, frogs, there were American presidents and Soviet leaders, there were five-doll sets and fifty-doll sets, there were cosmonauts and clowns, there were crudely made dolls and ones that had been exquisitely painted by real artists."

Toinen kirja loppuu ja kolmas alkaa varsin väkivaltaisesti. Kuusivuotias Joanna pääsee hädin tuskin karkuun murhaajaa, joka tappaa tytön äidin, siskon ja veljen. Joannasta tulee menestynyt lääkäri, joka mystisesti katoaa, kun murhaaja vapautuu vankilasta 30 vuotta myöhemmin. Samaan aikaan henkilökohtaisia tutkimuksiaan suorittava ex-yksityisetsivä Jackson Brodie valitsee ajatuksissaan väärän junan ja joutuu vakavaan junaonnettomuuteen Edinburghissa.

Kolmaskin dekkari on taattua laatua: kiinnostavasti rakennettuja henkilöitä ja näennäisesti erillisiä ihmiskohtaloita. Mukana on myös edellisistä osista tuttuja hahmoja. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, huonot uutiset seuraavat toisiaan; sävy on synkempi, mutta ei kuitenkaan lohduton tai liian synkkä. Mustan huumorin ystävät tykkäävät.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories). Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms. Porvoo 2012.
Kate Atkinson: One Good Turn. Black Swan. Great Britain 2007.
Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?). Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms. Tanska 2014.

Thomas Enger: Henning Juul 1-2

Rikosreportteri Henning Juul on palannut sairaslomalta töihin, mutta kantaa yhä sekä fyysisiä että henkisiä arpia kahden vuoden takaisesta tulipalosta, jossa hänen pieni poikansa kuoli. Yksityis- ja työelämä ei ole entisellään. Töihinpaluun aikaan tapahtuu nuoren naisen murha, jota Henning alkaa tutkia. Elokuva-alaa opiskellut nainen kivitetään kuoliaaksi, mutta onko syyllinen todella hänen pakistanilaispoikaystävänsä vai liittyykö murhan urhin tekemään outoon elokuvaan. Kesken tutkimuksiensa Henning törmää vielä pakistanilaismafiaan ja joutuu toisen murhan todistajaksi.

"Henning tuijottaa käsivarsien tatuointeja. Vihreä sammakko toisessa ja musta skorpioni toisessa. Sammakot elävät sekä maalla että vedessä. Maalla ne viihtyvät parhaiten öisin, pyydystävät selkärangattomia hyönteisiä. Päivän ajaksi ne piiloutuvat pedoilta varjoisiin ja kosteisiin paikkoihin."

Aavekivussa Henning Juuliin ottaa yhteyttä 14 vuoden tuomion murhasta saanut, tunnettu gansteri Tore Pulli, joka kertoo tietävänsä jotain Juulin pojan kuolemasta. Vastapalveluksi Pulli haluaa Juulin selvittävän, kuka oikeasti oli se murhan takana, josta hänet tuomittiin. Juul ehtii käydä tapaamassa Pullia Oslon vankilassa kerran, kun Pulli yllättäen kuolee kesken TV-haastattelun. Juul menettää tietolähteensä, mutta jatkaa silti tapauksen tutkimista. Kun kuvioissa on bodattuja lihaskimppuja, häikäilemättömiä palkkamurhaajia ja äkkipikaisia entisiä vankilakundeja, ovat sekä Juul että hänen läheisensä pian todellisessa hengenvaarassa.

"Mjønes oli kaivanut suuren määrän tietoa tappavasta hermomyrkystä, jonka nimi on batrakotoksiini. Sitä on eräässä kolumbialaisessa sammakkolajissa. Choko-intiaanit kastavat nuoliensa kärjen siihen. Sammakon nimikin on nuolimyrkkysammakko, yhden ainoan yksilön myrkky riittää tappamaan viidestäkymmenestä sataan ihmistä."

Mukavaa lukea vaihteeksi dekkari, jonka pääosassa ei ole rikosetsivä, poliisi tai yksityisetsivä. Toimittaja on tietysti luonnollinen valinta kirjailijalle, joka on itsekin toimittaja. Henning Juul on kovin inhimillinen päähenkilö; hänellä on paljon pelkoja ja traumoja eikä hän ole mikään yliälykäs superetsivä. Hoksottimet hänellä toki on kohdallaan.

Alusta lähtien oli selvää, että tämä on Henning Juulista kertova dekkarisarja. Erehdyksessä luin vain ensin toisen osan. Ensimmäinen osa avasi merkittävästi päähenkilön taustoja, käyttäytymistä ja motiiveja, joten suosittelen lukemaan osat järjestyksessä. Sarjamaisuus näkyi Aavekivussa erityisesti siinä, että välillä keskiössä tuntui olevan vain ja ainoastaan pojan kuoleman selvittäminen eikä Pullin tapaus. Arvatenkin jokaisessa kirjassa Juul saa selville jotain uutta tulipalosta. Toivottavasti jossain vaiheessa sen ratkaiseminen on oikeasti kirjan pääaihe - mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa kirjailija on valmis luopumaan osat toisiinsa sitovasta, päähenkilöä liikuttavasta tekijästä.

Thomas Enger: Valekuollut (Skinndød). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2011.
Thomas Enger: Aavekipu (Fantomsmerte). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2012.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."

Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.

Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.

"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.

Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.

Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.

Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.

Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.

"Tuskin liioittelen,  kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."

Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.

Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.