Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Kirja kertoo pojan kasvamisesta mieheksi, miehen kasvamisesta kirjailijaksi sekä kirjailijan kasvamisesta lukijansa ja menneisyytensä kohtaavaksi ihmiseksi. Monikerroksinen tarina, josta lukija ei heti osaa sanoa, mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä kuvitelmaa. Itkonen koukuttaa niin taitavasti, että sitä huomaa välittävänsä myös niiden kuviteltujen henkilöiden kohtalosta. Monikerroksisuus pitää samalla kiinnostuksen yllä läpi koko kirjan.

On 17-vuotias Henrik, joka on päässyt kesätöihin hämeenlinnalaisen tavaratalon ruokaosastolle. Siellä hän tapaa vähän vanhemman Veskun, joka osaa elää paljon jännittävämpää elämää kuin Henrik.

On viisikymppinen, syrjäytyneen pojan yksinhuoltaja Päivi, joka on myös töissä tavaratalossa. Päivi purkaa elettyä elämäänsä sekä suhdetta erityisesti tyttäreensä ja äitiinsä Hämeenlinnan kirjastossa pidettävillä kirjoittajakursseilla.

On kirjailija Julius Ilonen, joka on kirjoittanut kirjan entisestä kotikaupungistaan Hämeenlinnasta. Kirja herättää jossakin hämeenlinnalaisissa kiihkeitä tunteita, jotka johtavat väistämättä yhteentörmäykseen. Sen seuraukset ovat kaikkien osapuolien kohdalla yllättäviä.

Ja sitten meillä on vielä kirjailija Juha Itkonen, joka on viime aikoina tehnyt entisen kotikaupunkinsa tunnetuksi mm. nimikkonäytelmällä. Hämeenlinnaa tunteville kirjasta löytyy monta tuttua paikkaa, sekä niitä vanhoja ja kadonneita että aivan uusiakin.

"Suorin tie perille vei grillijonon ohi isoon risteykseen, uuden arkistorakennuksen kulmalta sivukujille ja siitä ratapihalle. Ei ollut mitään syytä kiertää eikä viivytellä."

Paikallistuntemus ei kuitenkaan ole parasta kirjassa. Se on ehdottomasti Itkosen tapa käsitellä kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää. Osansa saavat niin fanit, lukijat kuin media ja markkinointi, mutta myös kirjailijat. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa arvostelua sortumatta johonkin siinä mainittuun lieveilmiöön... joten jätän arvostelut muille lukijoille.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava. Keuruu 2011.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

"Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä."

Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vihkii hänet kirjanystävien varjeltuun salaisuuteen, Unohdettujen kirjojen hautausmaahan. Perinteiden mukaisesti Danielin pitää valita tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta yksi ja huolehtia siitä, ettei tämä kirja unohdu vaan pysyy elossa. Daniel poimii käsiinsä Julián Caraxin Tuulen varjon ja tämä valinta muuttaa hänen elämänsä.

Carax paljastuu mystiseksi hahmoksi, josta harva kirjakauppiaskaan on koskaan kuullut, sillä hänen kirjansa ovat todella harvinaisia. Se vähä, mitä hänestä tiedetään, vain lisää Caraxin salaperäisyyttä. Daniel uppoutuu Caraxin elämänvaiheiden tutkimiseen. Kuoliko hän kaksintaistelussa Pariissa vai sisällissodan ensimmäisinä päivinä Barcelonassa? Entä miksi joku käyttää Tuulen varjon Paholaisen nimeä ja kulkee ympäriinsä polttamassa Caraxin kirjoja? 

Tarina ei niinkään keskity Danielin elämän mullistavaan kirjaan vaan sen kirjoittajan elämään. Itse asiassa kaikki kymmenen lukijansa hurmanneen kirjan juoni selostetaan yhdellä vajaalla sivulla! Tietysti syvällinen lukukokemus on se sysäys, joka Danielin ajaa kirjailijan kohtaloa selvittämään, mutta kirjailija nousee suurempaan roolin kuin kirja. Tämä ei kuitenkaan haittaa lukemista. Tarinalla on monta tasoa, joiden välillä liikutaan taitavasti, pääjuonta eteenpäin saatellen. Matkan varrella kohdattujen, kiinnostavien henkilöhahmojen myötä tulee tutuksi niin Barcelona kuin Espanjan sisällissodan vaikutuksetkin.

"Kerjäläinen oli kokoomassa jätepaperikasasta poimimistaan lehdenpalasista Hoja del Lunesin etusivua. Pääjutun otsikot ylistivät yleisten töiden hoitoa ja työllisyyden kehityslinjoja. - Jumalan pyssyt! Taas uusi tekojärvi! kuulin hänen parkaisevan. - Se fasistiporukka muuttaa meidät vielä osaksi pyhimysten ja sammakoiden sukukuntaa." 

Monitasoisen kerronnan ansiosta lukijaa huomaa yllättäen jännittävänsä sekä Caraxin ja Danielin että värikkäiden sivuhenkilöiden kohtaloita. Ruiz Zafón hallitsee hyvin ne keinot, joilla lukija koukutetaan - ja pysyvästi. Noin 650 sivua menee hujauksessa eikä tunnu edes riittävän. Onneksi kirjahyllyssä odottavat omaa vuoroaan jo Ruiz Zafónin kaksi seuraavaa teosta...

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La Sombra del Viento). Suom. Tarja Härkönen. Otava. Juva 2009.