Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Edinburgh vuonna 1874. Avioton lapsi valitsee maailman kylmimmän yön syntymänsä hetkeksi. Hänen äitinsä turvautuu tohtori Madeleineen, joka tunnetaan omituisena noitana ja kaikenlaisten hylkiöiden ystävänä. Onneksi, sillä vastasyntyneen jäätynyt sydän on liian heikko lyödäkseen. Kekseliäs tohtori asentaa pojan rintaan käkikellon ja siitä alkaa Jackin ihmeellinen elämä.

"Minut pitää joka aamu vetää avaimella. Muuten saatan nukahtaa ikiuneen."

Äitinsä hylkäämä Jack jää Madeleinen luo asumaan ja joutuu opettelemaan kolme perussääntöä: viisareihin ei saa koskea eikä tuntea rakkautta tai vihaa. Muuten Jackin sydämen mekaniikka pettää ja hän kuolee, sanoo Madeleine. Lisäksi Jack oppii pian, että rintakehästä töröttävät käkikellon viisarit, kellon tikitys ja kukunta eivät ole valttikortteja adoptiomarkkinoilla tai koulun pihalla.

Jack elää varsin suojattua elämää huorien ja juoppojen kanssa. Kaikki muuttuu Jackin kymmenvuotissyntymäpäivänä, kun pieni likinäköinen flamencolaulajatar Miss Acacia sekoittaa Jackin sydämen ja kellokoneiston kerralla, yhdellä laululla, yhdellä tanssilla. Hänen vuokseen Jack kestää ja tekee mitä vain sekä matkaa kauas Andalusiaan asti.

"Minua huimaa, pyörryttää. Kaukaa kuuluu Brigitte Heimin ääni, kun hän jylisee väkijoukolle: juna-ajelu alkaa kohta. Sydämeni tukahduttaa minut, olen varmaan yhtä ruma kuin viimeistä sikariaan vetelevä rupisammakko."

Kirjan ulkoasu on houkutteleva, minkä vuoksi kuvituksen puute oli pieni pettymys. Korvikkeena näin kuitenkin lukiessani päässäni kohtauksia timburtonmaisesta stopmotion-elokuvasta. Ei ihme, että kirjasta on tehty pari vuotta sitten animaatio. Tapahtumien sijoittaminen juuri 1800-luvulle ei näkynyt kirjassa juuri mitenkään; ehkäpä siitä syystä kirjailija oli kirjoittanut Jackin matkakumppaniksi todellisen historiallisen henkilön, Georges Mélièsin. Taianomainen ja erikoinen tarina ei välttämättä olisi tätä kiinnekohtaa tarvinnut. Kirjailija tuntui välillä kadottavan punomansa langanpäät, mutta kirja oli siitä huolimatta lukemisen arvoinen. Tämä kirja kannattaa lukea yhdeltä istumalta, muuten taika katoaa.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (La Mécanique du cœur). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus. Juva 2011.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."

Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.

Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.

"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.

Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.

Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.