Katja Kettu: Kätilö

Olen selvästi myöhäisherännäinen, mitä tulee tämän kirjan lukemiseen, mutta pidin tietoisesti pitkän tauon romaanin ilmestymisen ja sitä seuranneen kirjoittelun jälkeen. Halusin etäisyyttä, jotta saisin ihan oman lukukokemukseni. Kirja tuntui sen ansaitsevan, niin paljon sitä kehuttiin mm. blogeissa.

Jatkosodan aikainen Pohjois-Suomi on saksalaissotilaiden hallussa. Lapin sota on aivan nurkan takana, mutta toistaiseksi suomalaisia kohdellaan aseveljinä ja tarpeellisena työvoimana mm. vankileireillä. Sotatapahtumat eivät ole kuitenkaan kirjan keskiössä vaan se, mitä sota tekee ihmisille ja mihin kaikkeen ihmiset ovat valmiita saadakseen sen, mitä himoitsevat. Ei sodassa vaan elämässä. Syvästi rakastunut nainen seuraa miestä vaikka saksalaiselle vankileirille toimimaan kuoleman välikätenä. Missä kulkee inhimillisyyden raja? Mihin asti voi vedota sotaan ja milloin siitä tulee vain tekosyy raakamaiselle käytökselle?

”Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. --- Mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen.”

Päähenkilö on nainen, josta käytetään kirjassa montaa nimeä, mutta ei kertaakaan etu- tai sukunimeä. Vikasilmä, Villisilmä, punikkiäpärä, Fräulein Schwester, Medizinitsa, Pietarintytär… Lukija saa tietää kirjan nimihenkilöstä niin paljon, ettei nimettömyyttä edes huomaa. Hän on kätilö Jumalan armosta, Näkkälän Aunen kouluttama orpo, synnynnäinen lapsenpäästäjä, jonka elämä ottaa uuden suunnan, kun tiellä tulee vastaan komea natsiupseeri. Johannes Angelhurst on saksalais-suomalainen mies, joka pakenee sotaneuroosiaan valokuvaamiseen, huumaaviin aineisiin ja naisten syliin. Kätilön ja Johanneksen kohtalot olivat kietoutuneet yhteen jo ennen heidän syntymäänsä, sillä heidän vanhempiensakin polut ovat kohdanneet ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

Kieli ja pohjoinen murre on olennainen osa romaania. Vieraat murresanat voisivat helposti ärsyttää, jos niiden merkitystä ei tiedä tai ei pysty päättelemään. Mutta jotenkin ne vain osaavat olla sujuva ja olennainen osa tarinankerrontaa. Kettu maalaa onnistuneesti ajan ja paikan voimakkaalla murteellaan. Jos Petsamon seutu ja Jäämeren rannikko tai Lapin sotaan johtaneet vaiheet eivät ole tuttuja, kannattaa kurkistaa kirjan loppuun. Sieltä löytyy kartta ja historiallisten tapahtumien aikajana.

”Vannoin että Lissu tokenisi parissa päivässä. Sitä en kertonut, mistä tiesin sen niin varmasti. Kuinka olin käynyt hakemassa lääkevarastosta risiiniöljyä. Sekoittanut sammakonkudusta ja tervasta liemen jonka valutin käämeviinan sekaan pikkuruiseen lasipulloon. Huljuttanut. Liimannut pulloon etiketin ja siihen neuvon: − Nautitaan päivin illoin. Niellään vaikka kuin karvastelis.”

Voimakas seksuaalinen sanasto on yksi Ketun käyttämistä tehokeinoista. Sopivassa määrin se tekee toisenlaisesta sotaromaanista yllättävänkin elämänmakuisen. Mutta paikoitellen eritteitä, limaa ja ruumiinosia roiskitaan turhankin runsaasti lukijan silmille. Jos kirjailija tietää parikymmentä synonyymia seksuaalisesti aktiiviselle henkilölle (ns. jakorasialle tai –putkelle), hyvä niin, mutta onko ne pakko suoltaa kaikki kirjan sivuille, vieläpä yhteen pötköön.

Helppoa lukukokemusta etsivän kannattaa valita jotain muuta. Jo pelkästään aiheet ovat rankkoja ja haastavia, mutta myös rakenteelliset ja kielelliset seikat vaativat aktiivista lukemista. Kerrontatekniikka kuluttaa alussa energiaa, kun lukija yrittää pysyä kärryillä useista kertojista, vaikka ei vielä tunne kaikkia henkilöitäkään. Kronologinen järjestyskin on rikottu eli tarina liikkuu ajassa edestakaisin. Onneksi joka luvun otsikkotiedot antavat osviittaa ajasta, paikasta ja kertojasta – sitten kun oppii yhdistämään ne oikeisiin henkilöihin. Itse pidin ratkaisusta sisällyttää kirjaan myös fiktiivisen henkilön kirjoittama esipuhe ja jälkisanat. Yksi kertoja ja yksi aikataso lisää tarvitaan, jotta tarina saadaan päätökseen.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. EU 2011.

Philippa Gregory: Serkusten sota 1-2

Historia, varsinkin vanhojen kuningaskuntien kuten Englannin historia, on voittopuolisesti esitetty miesnäkökulmasta. Poikkeuksia toki löytyy Englannistakin, mutta ne poikkeudet ovat keskittyneet lähinnä Henrik VIII:n vaimoihin ja tyttäriin. Tämän kirjasarjan kautta tulee tutuksi muutama muukin voimakas naisvaikuttaja. Kyseessä toki on fiktio, vaikka kirjoissa esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia.

Serkusten sota tunnetaan nykyään paremmin nimellä ruusujen sota. 1400-luvun jälkipuoliskolla Englannin kruunusta taistelivat York- ja Lancaster-suvut, jotka molemmat polveutuivat Edvard III:sta. Valtataistelu käytiin siis todella serkusten välillä. Kirjasarjan kahden ensimmäisen osan nimet viittaavat taas sukujen tunnusmerkkeihin: York-suvun valkoiseen ja Lancaster-suvun punaiseen ruusuun. Päähenkilöinä ei suinkaan ole taistelevat miehet vaan heidän taustaltaan löytyvät vahvat naiset.

Valkoinen kuningatar eli Elisabet Woodville on jäänyt Englannin historiaan ensimmäisenä kuninkaan alamaispuolisona, joka voideltiin kuningattareksi. Harvinaislaatuisen kauneutensa ja äidiltään opitun taikuuden avulla Elisabet nappaa valtakunnan komeimman saaliin, kuninkaan, ja hänen Rivers-sukunsa kääntyy kertaheitolla lancasterilaisista yorkilaisiksi nousten valtaan. Elisabet synnyttää kuninkaalleen peräti kahdeksan lasta, mutta heidän avioliittonsa ja elämänsä on silti täynnä taisteluita.

"En kai minä sellaista kertoisi, sinähän saattaisit muuttaa heidät sammakoiksi. Ei sillä ole väliä, kuka meitä vastaan puhuu. Heillä ei ole merkitystä, kunhan eivät tee muuta kuin kuiskuttelevat nurkissa."

Punainen kuningatar kertoo Margaret Beaufortista, syvästi uskonnollisesta aatelisneidosta, joka ei voinut valita omaa kohtaloaan vaan joutui jo 12-vuotiaana avioitumaan kaksi kertaa itseään vanhemman, kuninkaan määräämän miehen kanssa. 14-vuotiaana Margaret oli leski ja äiti, joka naitettiin pian uudestaan, sillä Lancaster-sukuun piti saada lisää perillisiä. Margaret oli naimisissa neljä kertaa, ja vasta viimeisen avioliiton aikana hän sai jonkinlaista kontrollia elämäänsä. Hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli kuitenkin saada Henrik-poikansa Englannin valtaistuimelle ja Lancasterit takaisin valtaan.

"Kuningas nauraa ja suutelee kättäni. -Älä myöskään muuta häntä rupikonnaksi, pikku noitaseni, hän kuiskaa.  -Ei minun tarvitse. Sydämessään hän on jo sitä."

Luin kirjat putkeen, ja toisen kirjan kohdalla piti ihmetellä, miten kirjailija oli saanut käännettyä näkökulmansa niin totaalisesti naisesta toiseen. Itseltäni se ei onnistunut: pidin enemmän Elisabetista. Margaret oli mielestäni liian mustavalkoinen, kypsymätön teini asenteella minä-olen-aina-oikeassa-sillä-minun-tahtoni-on-jumalan-tahto. Hän ei ehdottomuudessaan kyennyt asettumaan toisen asemaan eikä kasvanut ihmisenä. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, sillä Elisabet ja Margaret olivat toistensa vastustajia.

Historian tapahtumien tunteminen ei yhtään pilannut lukemista, sillä kirjailija liikutti hahmoja paikasta ja vuosista toiseen kiinnostavasti. Towerin kadonneiden prinssien arvoitukselle löytyy luonnollisesti kirjoista oma selityksensä... Naisnäkökulman lisäksi pidin siitä, että tapahtumista ja asioista esitetään useampi näkökulma eikä pitäydytä vain yhteen totuuteen. Kirjasarjan muissa osissa ääneen pääsevät mm. Elisabetin äiti ja tytär.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen). Suom. Natasha Vilokkinen. 2. painos. Bazar. Juva 2011.
Philippa Gregory: The Red Queen. Simon & Schuster. UK 2010.

Stephen King: 11.22.63

"John Kennedy can live. You can save him, Jake. And would that really make things better? There were no guarantees. I felt like a man trying to fight his way out of a nylon stocking. I closed my eyes and saw pages flying off a calendar - the kind of corny transition they used in old movies. I saw them flying out my bedroom window like birds. One more thought came before I dropped off: the dopey sophomore with the even dopier straggle of goatee on his chin, grinning and muttering Hoptoad Harry, hoppin down the av-a-new."

Jake Epping, eronnut englannin opettaja Mainesta, liikuttuu yllättäen kyyneliin lukiessaan koulun talonmiehen Harry Dunningin kirjoitusvirheitä vilisevää esseetä. Harry oli jäänyt lapsena ainoana henkiin, kun hänen isänsä oli tappanut muut perheenjäsenet. Siinä missä Harryn elämä muuttui yli 50 vuotta sitten peruuttamattomasti, saa Jaken elämäkin uuden suunnan vain yhden esseen arvostelemisen myötä.

Läheisen kuppilan omistaja Al Templeton pyytää Jaken luokseen ja paljastaa tälle salaisuuden: kuppilan ruokakomero on aikaportti vuoteen 1958. Al on vieraillut useasti menneisyydessä, mutta epäonnistunut yrityksessään estää Kennedyn murha. Siksi hän pyytää nyt Jakea suorittamaan tehtävän hänen puolestaan. Näin Alin mielestä säästyy ei ainoastaan Kennedyn henki, vaan mm. tuhansien Vietnamissa kuolleiden amerikkalaissotilaiden henki. Epäileväinen Jake suostuu yrittämään mahdottomalta vaikuttavaa tehtävää oivallettuaan, että samalla hän voi estää myös Harry Dunningin perheen murhenäytelmän.

Menneisyydessä eläminen on kiehtovaa, mutta sen muuttaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Jake joutuu punnitsemaan, mitä hän on valmis tekemään voidakseen estää yhden perheen surmaamisen tai presidentin murhan. Onko oikein tappaa estääkseen toista tappamasta? Eikä menneisyys anna noin vain muuttaa itseään, vaan se tekee parhaansa estääkseen Jaken toimet asettamalla hänen tielleen mitä erilaisempia esteitä. Onko Jaken elämän suuri rakkaus, kaunis kirjastonhoitaja Sadie Dunhill myös menneisyyden ansa? Ja jos Jake onnistuu, miten se vaikuttaa nykyisyyteen?

Kauhun mestariksi tituleerattu Stephen King on ottanut käsittelyyn USA:n lähihistorian tunnetuimman ja puhutuimman tapahtuman: presidentti Kennedyn murhan vuonna 1963. Tämä ei kuitenkaan ole perinteistä Kingiä, ei vaikka osa kirjan tapahtumista sijoittuukin tuttuun Derryn kaupunkiin ja vuoteen 1958. King hahmotteli tarinaansa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla, mutta jätti sen kirjoittamisen tajuttuaan sen vaatiman työmäärän. Onneksi. Nyt kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä sitä taustatyön määrää, jonka kirjailija on joutunut tekemään saadakseen lopputulokseksi noin vaivattoman ja osuvan ajankuvauksen. Useampi vuosikymmen on lisäksi tarjonnut Kennedyn murhaan pidemmän perspektiivin, mitä King hyödyntää taitavasti.

Tihenevä jännitys ja juoni veivät mennessään; kukapa historiaa opiskellut ei olisi joskus haaveillut aikamatkasta menneisyyteen... Kirjan ainoa huono puoli oli, että se loppui aivan liian pian - jo 740 sivun jälkeen.

 Stephen King: 11.22.63. Hodder & Stoughton. UK 2011.