Sergei Lukjanenko: Yöpartio 1-4

Venäläistä fantasiakirjallisuutta ei ole juurikaan tullut luettua, eikä itse asiassa paljon muutakaan modernia kirjallisuutta itänaapurista. Venäjältä saadun kirjavinkin perusteella tartuin kuitenkin tämän sarjan ensimmäiseen osaan - ja samaan syssyyn luin kolme seuraavaakin osaa.

Moskovassa elää ihmisten joukossa yliluonnollisia Muihin kuuluvia olentoja, jotka ovat valintansa mukaan joko Valon tai Pimeyden palvelijoita. Velhot, noidat, vampyyrit ja ihmissudet ovat riippuvaisia ihmisistä, jotka pidetään kuitenkin tietämättöminä Muiden olemassaolosta. Tuhat vuotta aikaisemmin tehdyn Sopimuksen ansiosta Valo ja Pimeys pyrkivät säilyttämään herkän tasapainon voimiensa välillä. Tasapainoa valvovat Valon palvelijoiden muodostama Yöpartio ja Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio sekä partioita valvova Inkvisitio. Tasapainon järkkymisellä on aina seurauksensa, mutta siitä huolimatta molemmat osapuolet punovat monimutkaisia juoniaan päästäkseen ylilyöntiasemaan.

Kirjasarjan keskiössä on Valon velho Anton Gorodetski, joka sarjan alussa on vasta aloittanut työnsä Yöpartiossa. Anton törmää sattumalta naiseen, jonka ylle on langetettu vaaralliseen voimakas kirous. Sen poistamisyrityksellä on kauaskantoiset seuraukset niin molempien partioiden kuin Antonin omassakin elämässä. Tarinan edetessä Anton kehittyy velhona ja oppii mm. matkaamaan syvemmälle hämärään, maailmaan, jonne vain Muihin kuuluvat pääsevät. Matkalla paljastuu jotain niin järkyttävää Muiden taikavoimista, että se saa korkeimmankin tason velhot ja noidat epäilemään voimiaan ja itseään.

"Velho käänsi päänsä. Hämärässä hänen kasvonsa olivat vääristyneet: ne eivät olleet enää lainkaan viehättävät ja hyväntahtoiset. Hänellä ei vielä ollut lopullista hämärähahmoa kuten Zavulonilla, mutta hänen kasvonsa eivät muistuttaneet enää ihmiskasvoja. Alaleuka oli luonnottoman riipuksissa, suu oli leveä kuin sammakolla ja silmät olivat kapeat ja sameat."

Jokainen kirja jakautuu tarinallisesti kolmeen osaan, jotka eivät ehkä ensi lukemalla näytä liittyvän toisiinsa. Lukjanenko tuo kuitenkin eri juonilinjat ja kertojat yhteen. Vaikka Anton on selkeä keskushahmo, on kirjoissa muitakin päähenkilöitä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Pidin siitä, että puheenvuoron saavat sekä Valon että Pimeyden palvelijat, naiset ja miehet. Tapahtumapaikoista tutuimmaksi tulee Moskova ympäristöineen, vaikkei sarja joka osassa Venäjällä pysykään. Tarkka ja ahkera lukija löytää kirjoista useita viittauksia kirjallisuuteen, lähinnä ns. klassikoihin (ei pelkästään venäläisiin). Itselleni hauskin sattumus oli viittaus George Orwellin kirjaan Vuonna 1984, sillä olin juuri lukenut sen paria viikkoa aikaisemmin.

Sinällään sarja ei tuo mitään uutta fantasiakirjallisuuteen, vaan on itse asiassa hyvinkin perinteinen kertomus hyvän ja pahan, valon ja pimeän taistelusta. Nykyajan Moskova (1990-luvun lopulta eteenpäin) ja Venäjä tapahtumapaikkoina sen sijaan tuovat oman sävynsä kirjoihin, jotka ovat mielenkiintoinen sekoitus venäläistä arkea ja fantasiamaailman taikuutta. Kauhua kirjoissa ei ole, vaikka kansiteksteissä niin väitetäänkin.

Ja toisin kuin neljännen osan nimestä voisi päätellä, se ei ole sarjan viimeinen osa. Alun perin viisiosaiseksi kaavailtu sarja on Wikipedian mukaan kasvamassa jo kahdeksanosaiseksi. Kuudes osa on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2014, joten uusia suomennoksia on lupa jo odottaa.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Ночной дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2012.
Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev: Päiväpartio (Дневной дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Riika 2015.
Sergei Lukjanenko: Hämärän partio (Сумеречный Дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2014.
Sergei Lukjanenko: Viimeinen partio (Последний дозор). Suom. Arto Konttinen. Into. Viro 2015.

Dekkariviikon satoa

Mikähän siinä on, että kesällä tulee luettua enemmän dekkareita kuin talvella? Luulisi sitä pikemminkin keskellä pimeää ja synkkää talvea kaipaavan jotain kevyttä luettavaa... Toisaalta nämä sateiset kesäkelit suorastaan pakottavat tarttumaan kirjaan. No, koska Helsingin Sanomat niin ystävällisesti muistutti Dekkariviikosta, kaivoin minäkin hyllystäni lukemattomia dekkareita ja sukelsin jännäreiden maailmaan.

Tässä lyhyet selostukset viikon aikana lukemistani dekkareista, jotka sattuivat kaikki olemaan englanninkielisiä. Kirjat ovat luku-, ei paremmuusjärjestyksessä.

Tämä kirja menee heti ensimmäisellä sivulla suoraan asiaan: rikosetsivä Tom McMichael määrätään johtamaan miljonääri Pete Bragan murhatutkintaa. Hänen on hoidettava työnsä tarkemmin kuin normaalisti, sillä uhri tappoi vuosia aikaisemmin Tomin isoisän. Kun juttuun sotkeutuu vielä Tomin entinen tyttöystävä, toisesta rikoksesta syytetty isä ja murhatun Bragan kaunis sairaanhoitaja, on luvassa tiukkoja käänteitä.
T. Jefferson Parker: Cold Pursuit. HarperTorch. USA 2004.

"But when she stepped out of the Eagle, she was assailed by the noise of what sounded like the bleating of a herd of a thousand sheep. Colorado River toads, she realized with a smile of relief. The night wasn't going to be quiet after all. The frogs' noisy squawking was one of the sounds of summer. That first rainstorm always awakened hordes of hibernating toads and set them on their brief but frenetic mating trail. Their raucous racket never failed to cheer Joanna. It meant that after months of dry days and endless blue skies, the rains had returned, bringing with them the promise of life begun anew. Joanna knew that once she went inside, the walls of the house would cut off the toads' welcome, cheery song. That settles it, she told herself, making up her mind. I'm sleeping out on the porch again tonight."

Sheriffi Joanna Brady käyttää naisen vaistoaan ratkoessaan Arizonan autiomaasta löydetyn tytön murhaa. Tyttö oli suosittu ja hänen vanhempansa ovat paikkakunnan vaikuttajia, joten sekä ihmisiä että paljastuneita salaisuuksia on osattava käsitellä oikein. Siinä samalla Joanna suree rooliaan tuoreena leskenä ja yksinhuoltajaäitinä. Tarina eteni aivan liian hitaasti minun makuuni; ruumiskin löydetään vasta sivun 150 tienoilla, vaikka murha tapahtuu jo kirjan alussa. Ja vaikka aina ilahdunkin kaikista sammakko-maininnoista, oli tässä kirjassa aivan liikaa turhaa kuvailevaa tekstiä, joka ei vienyt juonta yhtään eteenpäin (esimerkki yllä).
J.A. Jance: Skeleton Canyon. Avon. USA 1998.

Tohtori Kay Scarpetta saa tutkittavakseen kirjailija Beryl Madisonin julman murhan. Kuka vainosi Beryliä kuukausia, ja miksi hän aukaisi oven tappajalleen? Murhan aikoihin kadonnutta, Berylin seuraavan kirjan käsikirjoitusta monet himoitsevat itselleen, mutta kenellä se oikeasti on? Sillä kuuluisalla ja palkitulla kirjailijalla, josta käsikirjoituksessa oletettavasti on melkoisia paljastuksia? Ruumiita tulee lisää ja Scarpetta huomaa pian saaneensa myös vainoojan kannoilleen. Kirja pitää otteessaan ihan loppuun asti, vaikka kaava onkin tuttu muista Cornwellin Scarpetta-dekkareista.
Patricia Cornwell: Body of Evidence. Warner. England 1991.

"None of us, thought Dalgliesh, have a right to expect it. But we do. Irrelevantly a phrase of Plutarch fell into his mind. Boys throw stones at frogs in sport. But the frogs do not die in sport, they die in earnest."

Komentaja Adam Dalgliesh Scotland Yardista saapuu tutkimaan Hoggattin rikosteknisessä laboratoriossa tapahtunutta murhaa. Uhri on yksi laboratorion johtavista työntekijöistä, asiantuntija, josta juuri kukaan ei pitänyt. Useammalla henkilöllä oli syynsä toivoa uhrin kuolemaa, mutta kuka hänet oikeasti tappoi? Ehtiikö Dalgliesh ratkaista rikoksen ennen kuin murhaaja valitsee toisen uhrinsa? Tämä on ns. perinteinen dekkari, jossa lukija kuvittelee tietävänsä murhaajan. Hieman häiritse se alun "irrallinen" kuolemantapaus, joka toimikin vain johdontona henkilöiden esittelylle. Ajaton tarina kuitenkin toimii.
P.D. James: Death Of An Expert Witness. Sphere. Great Britain 1977.

Alexander Kinloch on sukunsa musta lammas: Skotlannin nummille vetäytynyt erakko, joka maalaa tauluja elannokseen. Alexanderin idyllinen rauha rikkoontuu, kun hän ensin kuulee isäpuolensa saaneen sydänkohtauksen ja sitten hänet mukiloidaan mökkinsä edustalla. Hyökkääjät etsivät jotain, mutta mitä? Kotona isäpuoli antaa Alexanderille oikeuden hoitaa hänen asioitaan, joihin kuuluu mm. panimolta kavallettujen miljoonien puntien etsiminen sekä kilpahevosen ja palkintopokaalin piilottaminen. Sisarpuoli miehineen ei pidä tästä järjestelystä, mutta onnekseen Alexander saa apua muilta tahoilta. Tämän viisikon paras dekkari. Piristävää, kun päähenkilö oli taiteilija eikä murhia tehty joka toisessa luvussa. Kirjalijan tausta kilpahevosten kanssa oli vahvasti esillä.
Dick Francis: To the Hilt. Pan Books. England 1996.

Kate Atkinson: Jackson Brodie 1-3

Jackson Brodie on ex-sotilas, ex-poliisi ja ex-mies, nykyinen yksityisetsivä. Hän rakastaa tytärtään, pitää naisista ja autoista sekä unelmoi eläköitymisestä ja muuttamisesta Ranskaan. Ensin pitäisi kuitenkin saada jostain riittävästi tuloja. Yksityisetsivän työllä ei juurikaan rikastumaan pääse, kun jutut ovat lähinnä uskottomuudesta epäiltyjen seuraamista tai kiusallisilla nimillä varustettujen kadonneiden kissojen etsimistä.

Jackson Brodie -sarjan ensimmäisessä osassa Jackson saa tutkittavakseen peräti kolme rikosta, kaikki varsin vanhoja tapauksia. Sisaret pyytävät apua vuonna 1970 kadonneen pikkusiskonsa etsimisessä. Isä haluaa tietää, kuka tappoi hänen tyttärensä kymmenen vuotta sitten tyttären ensimmäisenä työpäivänä. Ja nainen haluaa löytää sisarentyttärensä, joka annettiin vauvana adoptoitavaksi, kun äiti oli tappanut vauvan isän kirveellä, ihan tavallisena päivänä.

"Keltainen, vaaran väri, niin kuin ne pienet myrkylliset keltaiset sammakot. Se koditon tyttö tänä aamuna St. Andrew's Streetillä - hänen tukkansa oli myrkkysammakoiden värinen. Jackson oli melkein kompastunut häneen mennessään Blissiin."

Kolme tapausta vaikuttaa ensi alkuun täysin erillisiltä, mutta Atkinson kietoo ne taitavasti yhteen. Pidin erityisesti siitä, ettei yksityisetsivä Brodie ole kaikkitietävä, vaan osa arvoituksista jää häneltä ratkaisematta, vaikka yhdellä tapauksella on liitos myös hänen omaan elämäänsä. Tarkka lukija tietää enemmän kuin Brodie.

Toinen osa sijoittuu Edinburghiin Fringe-taidefestivaalien aikaan. Festivaalivieraat joutuvat todistamaan, miten raivostunut autonkuljettaja hyökkää toisen autoilijan kimppuun baseballmailaa käyttäen. Yksi pahoinpitelyn todistajista on Jackson Brodie, joka on lomamatkalla tyttöystävänsä kanssa. Todistajien elämät ottavat tapahtuman jälkeen uusia suuntia - eikä vähiten Brodien, joka joutuu yllättäen epäilyksi murhasta. Kaikki tuntuu lopulta liittyvän yhteen niin kuin venäläiset maatuskat.

"There were also dolls in the shape of cats, dogs, frogs, there were American presidents and Soviet leaders, there were five-doll sets and fifty-doll sets, there were cosmonauts and clowns, there were crudely made dolls and ones that had been exquisitely painted by real artists."

Toinen kirja loppuu ja kolmas alkaa varsin väkivaltaisesti. Kuusivuotias Joanna pääsee hädin tuskin karkuun murhaajaa, joka tappaa tytön äidin, siskon ja veljen. Joannasta tulee menestynyt lääkäri, joka mystisesti katoaa, kun murhaaja vapautuu vankilasta 30 vuotta myöhemmin. Samaan aikaan henkilökohtaisia tutkimuksiaan suorittava ex-yksityisetsivä Jackson Brodie valitsee ajatuksissaan väärän junan ja joutuu vakavaan junaonnettomuuteen Edinburghissa.

Kolmaskin dekkari on taattua laatua: kiinnostavasti rakennettuja henkilöitä ja näennäisesti erillisiä ihmiskohtaloita. Mukana on myös edellisistä osista tuttuja hahmoja. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, huonot uutiset seuraavat toisiaan; sävy on synkempi, mutta ei kuitenkaan lohduton tai liian synkkä. Mustan huumorin ystävät tykkäävät.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories). Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms. Porvoo 2012.
Kate Atkinson: One Good Turn. Black Swan. Great Britain 2007.
Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?). Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms. Tanska 2014.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Isabel Dalhousie on skotti, filosofi ja keski-ikäinen sinkku Edinburghista. Hän toimittaa filosofista aikakauslehteä ja pohtii mielellään filosofiaa muutenkin.

"In a purely philosophical sense, it must be very demanding to be German. Far better to be French (irresponsible and playful) or Greek (grave, but with a light touch). Of course, her own heritage, she thought, was enviable: Scottish common-sense philosophy on one side and American pragmatism on the other. That was a perfect combination."

Erään konsertin jälkeen Isabel näkee, miten nuori mies putoaa hämmästynyt ilme kasvoillaan kuolemaan. Kuolema katsotaan onnettomuudeksi, mutta Isabel on varma, ettei se ollut vahinko. Apunaan sukulaistyttönsä Cat, tämän ex-poikaystävä Jamie ja sanavalmis kotiapulainen Grace Isabel aloittaa omat murhatutkimuksensa. Siinä sivussa hän on aina valmis arvostelmaan Catin nykyistä, epäilyttävän värisiä housuja pitävää poikaystävää.

Ei ehkä pitäisi, mutta väkisin tulee verrattua kirjaa kirjailijan tunnetumpaan Naisten etsivätoimisto 1 –sarjaan. Yhtäläisyyksiä ei tarvitse kaivaa kovin syvältä. Molemmissa päähenkilö on itsenäinen, omillaan tuleva nainen, joka kaipaa ja idealisoi edesmennyttä isäänsä. Molemmilla on apunaan sananvalmis nainen (tai kaksi). Molemmilla on tapana tarkastella ja ihmetellä maailman menoa. Mutta siinä missä Mma Ramotswe tuumailee rennosti ja juo pari kuppia rooibos-teetä, Isabel tekee jatkuvasti tunteisiinsa perustuvia hätäisiä johtopäätöksiä.

Kirja oli kyllä ihan sujuvalukuinen, mutta kokonaisuutena – etenkin huonon ja epäuskottavan loppunsa vuoksi – pettymys. Se jätti tämän lukijan kylmäksi. En tiedä, oliko se sitten kirjailijan tarkoituskin: kylmä Skotlanti, lämmin Botswana. Lopun lisäksi kirjassa oli muitakin uskottavuusongelmia. Päähenkilö ei esimerkiksi missään vaiheessa mene poliisin puheille, ei vaikka löytää kodistaan murhaajaksi epäilemänsä tunkeutujan.

Tapahtumat seuraavat kirjassa toisiaan, väliin mahtuu toki piristysruiskeena Isabelin filosofisia pohdintoja arjen ongelmista. Juoni ratkaisuineen kuitenkin muistuttaa nykyisiä TV-rikos/poliisisarjoja, joissa syyllinen on aina joku niistä poliisin/rikospaikkatutkijan ensin jututtamista ja jonka lukija itse arvaa heti syylliseksi. Melkoista lukijan aliarviointia. Kaiken kruunasi se, että kirjalle ja koko kirjasarjalle antanut Sunnuntain Filosofia-Klubi ei kokoontunut kirjassa kertaakaan. En aio ottaa selville, tapahtuuko näin jatkossakaan.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club. Abacus. Great Britain 2009.

Judith Lennox: Askel tuntemattomaan

Sukutarina Skotlannista - eihän tätä voi sukututkija vastustaa! Varsinkaan kun teos ei yritäkään survoa yksien kansien väliin kolmensadan vuoden tapahtumia ja toistaasataa henkilöä. Kirjan tapahtumat alkavat ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyvät vuoteen 1961, ja keskeisiä henkilöitä on juuri sopivasti, jotta heihin ehtii tutustua.

Päähenkilö on Bess, äidittömänä Intiassa kasvanut britti, joka joutuu palaamaan Brittein saarille ilman yksivuotiasta poikaansa. Väliaikaiseksi tarkoitettu ero kasvaa erilaisten vastoinkäymisten johdosta 20 vuoteen, mutta äidin ja pojan jälleenkohtaaminen ei ole lopulta ruusuinen. Molemmilla on painolastinsa, ja Bessillä on uusi perhekin.

"Ei kai meitä oikein voi normaaleiksi sanoa", Kate vastasi empien. "Martinilla on kokonainen huone täynnä pääkalloja ja ruukunsirpaleita. Ja äiti on ollut naimisissa kolme kertaa. Ja minun siskoni Eleanor pitää lemmikkeinä sammakoita ja Rebeccalla on kaikkien aikojen kiivain luonne. Ja Frazer -" 

"Frazer on kaikkea muuta kuin normaali, myönnetään." Kuului ukkosenjyrähdys ja ensimmäiset sadepisarat putosivat mustiksi läiskiksi kiville. "Pähkähullu koko mies, leikkii lordia linnassa vaikka maailma hajoaa ympärillä."

Vaikka kirja kertookin ennen kaikkea Bessin tarinan, vaihtuvat kertojat useamman kerran tarinan edetessä tuoden siihen näin uusia näkökulmia. Kolmen sukupolven naisten kautta kerrotaan samalla tarinaa naisten elämästä ja sen muuttumisesta vain 50 vuoden aikana. Kaikki nämä edellä mainitut seikat ovat kirjan vahvuus.

Jokaisella sukupolvella on murheensa ja salaisuutensa, toisilla painavammat kuin toisilla. Vaikka arvasinkin sen synkimmän salaisuuden ennen sen paljastumista, jaksoi tarina silti kantaa ja kiinnostaa loppuun asti. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, mutta pidän kyllä nimen mielessäni vastaisuuden varalle.

Judith Lennox: Askel tuntemattomaan (A Step in the Dark). Suom. Pirkko Biström. WSOY. Juva 2008.