Nalo Hopkinson: The Chaos & Brown Girl in the Ring

Worldcon75 lähestyy ja siihen pitää tietysti valmistautua. Kaverilta sain onneksi lainaan yhden kunniavieraan teoksia sopivasti ennen tapahtumaa. Nalo Hopkinson on itselleni ihan uusi tuttavuus.

Sojourner ”Scotch” Smith on kanadalais-jamaikalainen tyttö, joka yrittää elää tyypillistä teini-ikäisen elämää. Taustalla kummittelee koulukiusaaminen, jonka vuoksi Scotch perheineen joutui muuttamaan. Teiniarjen tyypillisten kavereihin, poikiin ja harrastuksiin liittyvien epävarmuuksien lisäksi hänellä on kuitenkin salaisuuksia niin pinnalla kuin pinnan alla. Scotch on alkanut nähdä harhanäkyjä, ”Hevosettomia Päämiehiä” leijumassa ympäriinsä. Omituinen musta aine leviää hänen ihollaan kaikista hoidoista huolimatta jättäen lääkärit ymmälleen. Ihottuman piilottelu alkaa käydä mahdottomaksi, varsinkin kun pitäisi voittaa tanssikilpailu tiukoissa vaatteissa.

Ennen kilpailua pääsee kuitenkin kaaos valloilleen. Ei pelkästään Torontossa tai Kanadassa, vaan koko maailma joutuu omituisten tapahtumien ja sattumien riivaamaksi. Scotchin isoveli katoaa mystisen valopallon sisään ja Lake Ontarioon ilmestyy aktiivinen tulivuori. Satuhahmot kävelevät kaduilla, talot lentävät ja munivat, mitä tahansa voi tapahtua.

”Some town in I think Indiana was having a plague of lemon-and-green-striped plastic frogs that were swarming everywhere, yelling everyone’s secrets out loud. The people in the town were killing frogs as quickly as they could, but more kept coming. How did you kill a plastic frog, anyway?”

The Chaos paljastui nuoren romaaniksi (young adult), mutta se ei haitannut, koska luen YA-romaaneja muutenkin. Kohdeyleisön ikä näkyi selvimmin siinä, miten päähenkilö suhtautui outoihin tapahtumiin. Teinille tyypillisen itse- ja ulkonäkökeskeisesti Scotch murehti kaaoksen keskellä sitä, ettei hän ihottuman takia voisi pitää lempivaatteitaan tai osallistua tanssikilpailuun, vaan olisi tuomittu elämään kotona tylsien vanhempien luona. Toisaalta hän oli heti valmis auttamaan muita, niin ihmisiä kuin eläimiäkin.

Satumainen kaaos on aiheena niin mielenkiintoinen, että olisin toivonut kirjaan mukaan myös aikuisen näkökulmaa. Ainoa aikuinen, joka sai näkyvämmän roolin kirjassa, oli kuitenkin Scotchin ”hieman kajahtanut” täti. Ilmiöt jäivät selitystä vaille.

Eletään tuhon jälkeistä aikaa, jolloin varakkaat ovat paenneet Torontosta ja ne, joille ei ole varaa paeta, ovat jääneet selviytymään romahtaneen yhteiskunnan raunioille. Ti-Jeanne asuu pienen poikansa ja isoäitinsä Mamin kanssa Torontossa. Mami on tunnettu parantaja, johon alueen asukkaat turvautuvat ja joka yrittää siirtää tietonsa eteenpäin tyttärentyttärelleen. Ti-Jeanne kuitenkin yhä haikailee lapsensa isän Tonyn perään siitä huolimatta, että itse jätti tämän huume- ja jengisekoilujen vuoksi.

Ti-Jeannella on aina ollut kyky nähdä, miten ihmiset tulevat kuolemaan. Nyt niiden rinnalle nousee kyky puhua vanhoille jumalille ja toimia astiana hengille näiden vieraillessa ihmisten maailmassa. Ti-Jeanne pelkää tulevansa hulluksi kuten äitinsä vuosia aikaisemmin. Samaan aikaan Tony saa aluetta hallitsevalta rikollispomo Ruby Sheldonilta tehtäväkseen hankkia ihmissydämen elävältä luovuttajalta. Tehtävän kauheutta kavahtava pelkurimainen Tony hakee apua Ti-Jeannelta ja Mamilta ja tapahtumat alkavat vyöryä vauhdilla. Ti-Jeannen on pakko kasvaa ihmisenä ja naisena sekä hyväksyttävä voimansa ja otettava paikkansa karibialaisyhteisössä.

”Is Haiti people first make it, you nah know? From poison toad and some herbs. Bufo toad. Is that name that buff come from.”

Kirjaa lukiessa on vaikeaa muistaa sen sijoittuvan Kanadaan, sillä niin voimakas on sen karibialaissävy niin tunnelmassa, henkilöissä, tapahtumissa kuin kielessäkin. Kirjoitetun Karibian englannin lukeminen vaatii hieman totuttelua, mutta vie osaltaan lukijan pois Torontosta.

Toisin kuin diskomusiikin ystävät ehkä luulevat, kirja on saanut nimensä perinteisestä jamaikalaisesta lastenlaulusta – siitä samasta, josta 1970-luvun bändikin ammensi hittinsä. Samalla vuosikymmenellä syntyneelle lukijalle siitä vain aiheutuu hankalasti eroon päästävä korvamato joka kerta, kun näkee kirjan nimen tai tulee sitä ajatelleeksi.

”There is a brown girl in the ring, tra-la-la-la-la,
A brown girl in the ring, tra-la-la-la-la,
A brown girl in the ring, tra-la-la-la-la,
And she look like a little sugar plum (plum, plum).”

Nalo Hopkinson: The Chaos. Margaret K. McElderry Books. USA 2013.
Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring. Grand Central Publishing. USA 2012 (first edition 1998).

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

Luotojen saaristoseurakuntaan tulee uusi pappi, Petter Kummel. Mukanaan pappi tuo Mona-vaimonsa ja pienen Sanna-tyttärensä sekä tuulahduksen mantereelta. Talvi- ja jatkosodan päättymisestä on kulunut vain pari vuotta, ja kaikesta on pulaa. Ihmiset ovat kuitenkin täynnä tarmoa ja toivoa sekä haaveita jostain paremmasta. Kaikkea tarvitaan, sillä elämä saaristossa luonnonvoimien armoilla ei ole helppoa.

"Vauhtia on oltava ettei uppoa läpi pahimmissa paikoissa, mutta ei sellaista vauhtia että säntää eteenpäin kuin raivo härkä vaan pitää nähdä mikä tilanne on. Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. Koskaan ei pidä kääntyä eikä peruuttaa, juuri sen takia on tärkeää olla tarkoin selvillä siitä miten kulkee."

Luodot ja luonto ovat kirjan päähenkilöitä siinä missä ihmisetkin. Karuilla saarilla, meren tai jään ympäröiminä on yritettävä tulla toimeen, saatava elanto itselleen ja perheelleen. Yhteisön apu on tärkeää ja siksi papista tuntuukin oudolta, että hänen seurakuntalaisensa ovat jakautuneet kahteen leiriin, itä- ja länsiluotolaisiin. Pappi itse ei ymmärrä politiikkaa tai ihmisten taka-ajatuksia, mutta oppii kyllä pian tulkitsemaan saaristolaiselämän sävyjä.

Kirjan vahvuutena on elävä ihmiskuvaus. Monet henkilöt tulevat lukijalle niin tutuiksi, että lopussa tuntee menettävänsä ystäviä. Pappi Petter Kummel on huumorintajuinen ja inhimillinen idealisti, joka asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Koska työ vie papin usein pois pappilasta, käytännöllinen pastorska Mona Kummel hukuttaa kotitöihin kaipauksensa rakastamaansa miestä kohtaan. Osuuskauppias Adele Bergman pitää tiukasti Luotojen puolta, niin tiukasti että haluaa puuttua myös saaristolaisten uskonelämään. Lääkäri, kenraalin tytär Irina Gyllen on paennut Neuvostoliitosta ja piilottelee Luodoilla kaikelta muulta paitsi omaltatunnoltaan. Vain vahva lääkitys auttaa häntä selviämään poikansa hylkäämisen tuskasta. On Posti-Anton, joka näkee enteitä, mieheensä tyytymätön opettaja Lydia Manström, naapuriseurakunnan pappi Fredrik Berg ja monta muuta...

Elämä soljuu eteenpäin, vuodenaikojen mukaan. Petter tavoittelee pastoraattia ja sen myötä vakituista virkaa Luodoilla, Mona pitää pappilan talouden kunnossa sekä kasvattaa lapset kurissa ja nuhteessa. Seurakuntalaisista tulee ystäviä, sukulaiset tuppautuvat vierailemaan kesäisen kauniissa saaristossa. Kunnes tulee se päivä, joka muuttaa kaiken.

Olen kohtuullisen nopea lukija, mutta Jään kanssa eteen tuli yllättävä tilanne: viivyin sen parissa noin kaksi viikkoa. Varsinkin kirjan alku oli pakko lukea pienissä, 1-2 luvun paloissa. Palojen välillä piti pitää päivänkin pituinen sulattelutauko ennen kuin saatoin palata Luodoille. Teksti oli jotenkin niin täyttävää, niin täynnä elämää, niin täynnä ajatuksia ja näkökulmia, että sitä oli pakko sulatella välillä. Kirja tarkastelee hengästyttävään tahtiin ihmisiä sekä ulkoa- että sisältäpäin, mikä lisää tekstin painavuutta.

Ei mikäään ihme, että Jää voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. 3. painos. Teos & Schildts& Söderströms. Juva 2012.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Jos kirjan kertoja on nuori muslimipoika, sitä voisi helposti luulla, että kirja kertoo nuoresta muslimipojasta. Siksi oli hieman yllättävää havaita, että kirjan tosiasiallinen päähenkilö onkin pojan syvästi uskonnollinen täti.

Hayat on pakistanilais-amerikkalainen poika, joka elää vanhempiensa kanssa USA:n Keski-Lännessä. Perheen elämä muuttuu, kun äidin sielunsisar Mina saapuu maahan pienen poikansa kanssa. Hayat havaitsee olevansa hämmentävän kiinnostunut Minasta, joka perehdyttää hänet uskontoon. Koraanista tulee Hayatin tärkein kirja ja uskonnosta hänen elämänsä sisältö. Mina jättää lähtemättömän jäljen kaikkiin tapaamiinsa henkilöihin; hän on tarinan primus motor.

Uskonto - tai oikestaan uskonnot - ovat tarinan näyttämönä, jossa Hayatin perhe esittää kohtauksiaan. Hayatin vanhempien avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista. Äiti kaataa poikansa niskaan paljon sellaista, mikä ei sovellu 10-12-vuotiaan kuultavaksi. Ja isäänsä Hayat ei oikein ymmärrä.

"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme olleet tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus..."

 Vaikka Hayatin perheessä juutalaisiin suhtaudutaan piristävästi eri tavalla kuin Lähi-idän uutiset meidän antavat ymmärtää, on uskontojen törmäys yksi kirjan aiheista. Mitä tapahtuu, kun muslimi ja juutalainen rakastuvat? Ensin pohdin yhteisön suhtautumista, mutta lopulta jäin miettimään yksilöiden tapaa reagoida tilanteeseen. Mikä saa ihmisen sokeasti pitämään kiinni "ainoasta oikeasta uskonnostaan" (oli se sitten mikä hyvänsä)? Miksei usko riitä?

"Usko on tärkeää, eivät sille annetut leimat."

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish). Suom. Katariina Kaila. Otava. Keuruu 2013.