Eletään vuotta 2015 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Maassa valitsee rauha; Terveysviraston valvomat ihmiset ovat terveitä ja onnellisia. Lähes kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet ovat kiellettyjä: huumeet, alkoholi, tupakka, kahvi, karkit... Jostain täytyy kuitenkin kansalaisten saada mielihyvää. Tätä varten erään hyödykkeen jalostamiseen on panostettu Suomessa vuosikymmenten ajan. Kyseessä on eloi: altis, nöyrä, vähä-älyinen, itseään aktiivisesti tyrkyttävä ihmisen alalaji. Muualla maailmassa heitä kutsutaan yhä naisiksi.
OTE NYKYSUOMEN SANAKIRJASTA. Eloi. Yleinen mutta epävirallinen käyttökielen sana, kotiutunut kieleemme 40-luvulla, nyk. virallisesti feminainen. Viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Sana juontaa juurensa H.G. Wells -nimisen yhteiskunnallisen kirjailijan ennustuksesta, että ihmiskunta tulee evolutiivisesti jakautumaan eri tavoin yhteiskuntarakennetta hyödyntäviin ja hyödystä nauttiviin alarotuihin. Monikon nom. taivutus eloiset, mon. gen. eloisten, mon. allatiivi eloisille. Esimerkkilauseita: "Tyypillinen eloi on vaaleahiuksinen ja pyöreäpäinen." "Eloiset saavat lisääntyä laillisesti."
Vanna on pikkusiskoaan etsivä chiliaddikti, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän on eloi-siskoaan matkimalla ja synesteetikon vaistojensa ansiosta onnistunut pitämään todellisen morlokki-luonteensa miehiltä salassa. Kaikilta muilta paitsi Jarelta, joka on koukussa riskien ottamiseen. Heitä yhdistää yksi kesä ja chilin diilaaminen. Molempien elämä muuttuu, kun kohdalle osuu outo uskonlahko, gaialaiset, jotka mystisistä syistä haluavat jalostaa maailman vahvimman chililajikkeen.
Sinisalolla on ilmiömäinen kyky luoda maailmoja, jotka ovat hyvinkin tutunoloisia, mutta kuitenkin ratkaisevasti täysin erilaisia kuin meitä ympäröivä todellinen maailma. Vannan ja Jaren tarinan ympärille on kirjaan lisätty erilaisia tietoiskuja: otteita nykysuomen sanakirjasta, poimintoja Suomen laista, kansanlauluja, pätkiä tietokirjallisuudesta ja eloisten lehdistä - kaikki peräisin Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta. Nämä tieteelliset lisät tekevät kirjan maailmankuvasta pelottavan uskottavan.
Tarina kulkee useammassa aikajanassa, paljastaen vähän kerrallaan uusia sävyjä niin Vannan ja hänen sisarensa kohtalosta kuin Jaren ja Suomenkin elämästä. Taattua Sinisaloa! Jokainen lause on luettava ajatuksella, sillä yhden pilkun taakse saattaa kätkeytyä näkyville merkittävä tieto Sinisalon luomasta maailmasta. Ja tämä kirja tulee lukemisen jälkeen väistämättä mieleen joka kerta, kun maustaa ruokaa chilillä.
"Jare oli kuullut asiakkailtaan, että aivan heti chilikiellon jälkeen kunniallisetkin perheet uskaltautuivat rikkomaan joskus sääntöjä. Päivällisten salaisena huippukohtana saattoi olla kaapin perältä löytyneellä thai sweet chili -kastikkeella terästetty ruokalaji, se oli uskaliasta viihdettä samalla tavalla kuin joskus kymmeniä vuosia sitten saatettiin aterian päätteeksi kierrättää ringissä jostakin saatu Marlboro Light."
Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos. Juva 2013.
"John Kennedy can live. You can save him, Jake. And would that really make things better? There were no guarantees. I felt like a man trying to fight his way out of a nylon stocking. I closed my eyes and saw pages flying off a calendar - the kind of corny transition they used in old movies. I saw them flying out my bedroom window like birds. One more thought came before I dropped off: the dopey sophomore with the even dopier straggle of goatee on his chin, grinning and muttering Hoptoad Harry, hoppin down the av-a-new."
Jake Epping, eronnut englannin opettaja Mainesta, liikuttuu yllättäen kyyneliin lukiessaan koulun talonmiehen Harry Dunningin kirjoitusvirheitä vilisevää esseetä. Harry oli jäänyt lapsena ainoana henkiin, kun hänen isänsä oli tappanut muut perheenjäsenet. Siinä missä Harryn elämä muuttui yli 50 vuotta sitten peruuttamattomasti, saa Jaken elämäkin uuden suunnan vain yhden esseen arvostelemisen myötä.
Läheisen kuppilan omistaja Al Templeton pyytää Jaken luokseen ja paljastaa tälle salaisuuden: kuppilan ruokakomero on aikaportti vuoteen 1958. Al on vieraillut useasti menneisyydessä, mutta epäonnistunut yrityksessään estää Kennedyn murha. Siksi hän pyytää nyt Jakea suorittamaan tehtävän hänen puolestaan. Näin Alin mielestä säästyy ei ainoastaan Kennedyn henki, vaan mm. tuhansien Vietnamissa kuolleiden amerikkalaissotilaiden henki. Epäileväinen Jake suostuu yrittämään mahdottomalta vaikuttavaa tehtävää oivallettuaan, että samalla hän voi estää myös Harry Dunningin perheen murhenäytelmän.
Menneisyydessä eläminen on kiehtovaa, mutta sen muuttaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Jake joutuu punnitsemaan, mitä hän on valmis tekemään voidakseen estää yhden perheen surmaamisen tai presidentin murhan. Onko oikein tappaa estääkseen toista tappamasta? Eikä menneisyys anna noin vain muuttaa itseään, vaan se tekee parhaansa estääkseen Jaken toimet asettamalla hänen tielleen mitä erilaisempia esteitä. Onko Jaken elämän suuri rakkaus, kaunis kirjastonhoitaja Sadie Dunhill myös menneisyyden ansa? Ja jos Jake onnistuu, miten se vaikuttaa nykyisyyteen?
Kauhun mestariksi tituleerattu Stephen King on ottanut käsittelyyn USA:n lähihistorian tunnetuimman ja puhutuimman tapahtuman: presidentti Kennedyn murhan vuonna 1963. Tämä ei kuitenkaan ole perinteistä Kingiä, ei vaikka osa kirjan tapahtumista sijoittuukin tuttuun Derryn kaupunkiin ja vuoteen 1958. King hahmotteli tarinaansa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla, mutta jätti sen kirjoittamisen tajuttuaan sen vaatiman työmäärän. Onneksi. Nyt kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä sitä taustatyön määrää, jonka kirjailija on joutunut tekemään saadakseen lopputulokseksi noin vaivattoman ja osuvan ajankuvauksen. Useampi vuosikymmen on lisäksi tarjonnut Kennedyn murhaan pidemmän perspektiivin, mitä King hyödyntää taitavasti.
Tihenevä jännitys ja juoni veivät mennessään; kukapa historiaa opiskellut ei olisi joskus haaveillut aikamatkasta menneisyyteen... Kirjan ainoa huono puoli oli, että se loppui aivan liian pian - jo 740 sivun jälkeen.
Stephen King: 11.22.63. Hodder & Stoughton. UK 2011.
Kirjakauppaliitto houkutteli ihmisiä ostamaan kirjoja Kirjan ja ruusun päivänä tarjoamalla täkynä kaupanpäällisen, vain tiettynä aikana saatavilla olevan ja juuri tätä tarkoitusta varten teetetyn kirjan tänä vuonna jo kolmannen kerran. Tällä kertaa kirja oli pyydetty Anna-Leena Härköseltä, joka oli melkein kieltäytynyt kunniasta vedoten keskeneräiseen kirjaprojektiin, mutta suostunut sitten kuitenkin. Kirjan luettuani en voi muuta kuin toivoa, että Härkönen olisi osannut sanoa ei kiitos.
Kirja on kokoelma kolumneja, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on Härkönen. Sana hänellä yhä on halussaan, mutta kirja ei oikeastaan missään kohtaa lunasta odotuksia tai nouse edellisvuosien Kirjan ja ruusun päivän teosten tasolle - tai varsinkaan Härkösen omalle tasolle. Odotin viihdyttävää lukukokemusta, en saanut oikeastaan mitään. Parissa kohtaa hymähdin jollekin, mutta mille, sitä en enää muista. Teksteistä ei jää mitään mieleen. Mikä tässä oikein mättää?
Okei, en ole ihan kohderyhmää: en pode mummokuumetta, en matkusta ulkomaille vain istuakseni hotellin uima-altaan reunalla tapeltuani ensin parhaasta aurinkotuolista, en soittele julkkiksille kertoakseni mokistani. En samaistu Härkösen itseironiseen (?) hahmoon. Pahiten koko kirjassa ehkä nyppi se, etten missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi se oli pitänyt painaa kirjaksi asti. Tekstit toimisivat kyllä kertakäyttöisinä nettipakinoina tai lehtikolumneina. Mutta että kirjana? Juu ei.
"Entä jos puutarhanhoito ei kiinnosta? - - - Älä hanki puutarhaa."
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito. Kirjakauppaliitto. Porvoo 2014.
Aina välillä sitä saa näitä kirjallisia päähänpistoja: luenpa yhden kirjan per aakkonen, tutustunpa suomalaisiin nykymieskirjailijoihin... Tällä kertaa mieleeni juolahti lukea yksi 1700-luvun klassikkokirjoista - alkuperäiskielellä. Kohdalle osui sopivasti Moll Flanders.
Kirjan täydellinen nimi oikeastaan kertoo sisällöstä kaiken olennaisen:
"The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders, &c. Who was Born in Newgate, and during a Life of continu'd Variety for Threescore Years, besides her Childhood, was Twelve Year a Whore, five times a Wife (whereof once to her own Brother), Twelve Year a Thief, Eight Year a Transported Felon in Virginia, at last grew Rich, liv'd Honest, and died a Penitent. Written from her own Memorandums".
Moll Flanders on äitinsä vauvana hylkäämä, neuvokas nainen, jolla on voimakas selviytymisvietti. Sille onkin tarvetta, sillä 1600-luvun Englannissa ei naisella ole juurikaan uravaihtoehtoja. Kaikkien silmissä siintää hyvä ja varakas avioliitto, joka takaisi turvallisen toimeentulon. Moll onnistuu avioitumaan peräti viidesti, mutta turvallisen elatuksen hän löytää oikeastaan vain ryhtyessään elättämään itsensä varkaana.
Se, että kirjan päähenkilöksi oli valittu aikakaudelle epätyypillisesti nainen, tuntui ensin hienolta ajatukselta. Varsin pian aloin kuitenkin epäillä kirjailijan tarkoitusperiä. Siinä missä naisten elämää on kuvattu uskottavasti, oli kuitenkin yksi seikka, joka ei tuntunut millään tavalla todelta. Moll keskittyy niin miesten jahtaamiseen, ettei ajattele lapsiaan vaan jättää heidät surutta taakseen toisten hoidettaviksi. Ei mene läpi, ei edes tuolla aikakaudella. Piti ihan tarkistaa, mikä mies Defoe oikein olikaan, millaisen elämän hän oli elänyt omaksuakseen tuollaisen naiskuvan. Puoli vuosisataa kestäneen avioliiton ja 8 lapsen isyyden olisi luullut opettavan miehelle jotain äitien ajatusmaailmasta. No, kaikessa ei voi onnistua. Ajankuva on luonnollisesti tarkkaa, ja yhteiskunnan "pohjasakan", varkaiden, huorien ja vankien elämän kuvaaminen tarinan moraalinen opetus.
Etukäteen ajattelin, että hankalinta olisi lukea 1700-luvun englantia, mutta se ei oikeastaan ollut yhtään vaikeaa. Joidenkin sanojen kirjoitusasu toki poikkesi nykyenglannista, mutta niiden merkityksen kyllä ymmärsi helposti ääntämyksen kautta. Ehdottomasti suurin kirjan lukemiseen liittynyt ongelma oli sen rakenne: koko kirja on yhtä ja samaa lukua. Kappalejako sentään kirjasta löytyy, mutta lukemista pitkitti huomattavasti lukujen puute. Se teki kokonaisuudesta erittäin raskaan; tuntui kuin kirja ei loppuisi koskaan. Yleensä kirja voittaa, mutta tässä tapauksessa olisin mielummin kyllä tutustunut Moll Flandersin mielenkiintoiseen tarinaan televisiosarjan muodossa.
Daniel Defoe: The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders. First published in 1722. Penguin Books. Great Britain 1994.
Allan Karlssonia ei huvita tavata Malmköpingin kunnanhallituksen puheenjohtajaa tai paikallislehden toimittajia eikä varsinkaan juhlia 100-vuotissyntymäpäiväänsä vanhainkodin äkeän johtajattaren tai muiden asukkien kanssa. Niinpä Allan hetken mielijohteesta ottaa ja karkaa ikkunasta ulos juuri ennen juhlan alkamista. Askeleet vievät hänet matkakeskukseen, jossa hänen haltuunsa joutuu iso matkalaukku. Allan ottaa laukun mukaansa ja nousee ensimmäiseen mahdolliseen bussiin ja ostaa lipun sinne minne rahat riittävät. Pian hänen perässään ovat niin rikolliset kuin poliisitkin.
Suunnittelemattoman pakomatkansa aikana Allan tapaa mielenkiintoisia henkilöitä, joille hän saa kertoa elämäntarinaansa ja joista hän saa seuraa pakomatkalleen. On pikkupaikkakunnan pikkukriminaalia, entistä melkein-ylikoulutettua kioskinpitäjää, perijättäriä ja karannutta sirkusnorsua. Henkilögalleria on kuin Arto Paasilinnan kirjoista - Jonasson ei itse asiassa mitenkään piilottele esikuvansa ihailua.
"Entinen kioskinpitäjä oli rakastunut ensi silmäyksellä. Ja nyt, toisella silmäyksellä, mikään ei ollut muuttunut. Tuo vuolaasti kiroileva, punatukkainen ja uhkeapovinen nainen oli kuin suoraan jostain Paasilinnan romaanista! Suomalainen ei tosin ollut koskaan kirjoittanut norsusta, mutta sen Benny arveli olevan vain ajan kysymys."
"Tarjoilijan nimi oli Ni Wayan Laksmi, hän oli kolmekymmentäkaksivuotias ja hänet olisi oikeastaan pitänyt naittaa jo aikoja sitten. Hän oli hyvännäköinen, mutta hän ei ollut hienoa sukua, hänellä ei ollut rahaa ja hänen älynlahjojensa tiedettiin olevan samaa luokkaa kuin kodokilla, balilaisella sammakolla."
Allanin lähtökohdat eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, mutta paljon hän on sadan vuoden aikana ehtinyt tehdä ja olla monessa mukana. Pakomatkallakin tapahtuu kaikenlaista, mm. ruumiita tuppaa tulemaan ihan vahingossa. Mutta niin kauan kuin kuin viinaa riittää eikä kukaan yritä tuputtaa Allanille uskontoa tai poliitiikkaa, on kaikki hyvin. Vielä kun välillä saa räjäyttää jotain ilmaan, ei Allanilla ole mitään valittamista.
Kirja on sujuva, humoristinen veijariromaani, jossa parasta on Allanin elämänvaiheiden kietoutuminen oikeisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, Francosta Maoon. Kirjan kaksi aikajanaa (Allanin pakomatka vuonna 2005 ja seikkailut maailmalla vuosina 1905-2005) lomittuvat hyvin yhteen. Hihittelin ääneen useamman kerran tätä lukiessani. Kylmiöstä ja norsusta on moneksi... Suotta tätä kirjaa ei ole kehuttu ja kiitelty. Varmasti tutustun myös kirjailijan muihin teoksiin. Mielenkiintoista nähdä, pysyykö laatu yhä hyvänä vai käykö Jonassonille kirjojen/vuosien myötä niin kuin idolilleen.
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraårigen som klev ut genom fönstret och försvann). Suom. Raija Rintamäki. WSOY. EU 2009.
Millaista on olla lajinsa viimeinen? Mitä tehdä, kun kannoilla on Maailman Okkulttisten Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation kaikki Jahdin resurssit ja odotettu elinaika on vain seuraavaan täysikuuhun? Käpertyäkö koloonsa ja alistua kohtaloonsa vai jatkaa lähes 200 vuotta kestänyttä pakenemista? Onko elämän pitkittämisessä enää mitään mieltä?
Jake Marlowen on mietittävä vastaukset noihin kysymyksiin, sillä hän on juuri saanut kuulla olevansa maailman viimeinen ihmissusi.
"Susi ilman jengiä. Huumori tuppaa käymään tummemmaksi. Katsoin ikkunasta ulos. Lunta tuprutti Vanhan testamentin vitsauksen leppymättömyydellä. Earl's Court Roadilla jalankulkijat koikkelehtivat ja liukastelivat ja tunsivat kylmässä, kieppuvassa enkelimäisessä raikkaudessa lapsuutensa läsnäolon ja kukanvarren katkeamisen kaltaisen järkytyksen tajutessaan, etteivät olleet enää lapsia. Edellisyönä olin syönyt neljäkymmentäkolmevuotiaan sijoitusrahastoasiantuntijan. Olen viime aikoina ottanut niitä, joita kukaan ei kaipaa. Viimeinen vaiheeni, ilmeisesti."
Jakella on vain yksi luottohenkilö, 70-vuotias Harley. Mutta mitä iloa on ihmisestä, kun Jahdin lisäksi kannoillasi ovat yllättäen myös vampyyrit ja ainakin yksi ranskalainen sekopää? Jossain välissä Jaken pitäisi ehtiä tehdä tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja täydentää päiväkirjoistaan puuttuvat luvut. Sitä ennen ehtii kuitenkin hyvin ryyppäämään viskiä ja harrastamaan seksiä seuralaispalvelun naisten kanssa. Onhan seuraavaan täysikuuhun aikaa vielä ruhtinaalliset 27 päivää.
Vampyyrikirjojen menestyksen myötä oli selvää, että myös muut yliluonnolliset olennot pääsevät kansien väliin. En ole lukenut montakaan ihmissusiromaania - itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen -, mutta tätähän sen juuri odotti olevan: seksiä ja väkivaltaa. Kumpaakin ihmissuden elämän perustoimintoa kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti runsaslukuisten adjektiivien kera, huumorilla höystettynä. Aikaisemmin en tullut edes ajatelleeksi, mitä oikeastaan tapahtuu ihmissuden aterioille... Meno on varsin äijämäistä ja kieli sen mukaista.
Kirjassa on kuitenkin mukana myös pohdiskeleva taso, sillä lajilleen epätyypilliseen tapaan Jakella on tarve kertoa tarinansa. Paikoitellen tuntui siltä, ettei kääntäjä ihan pystynyt mukana Duncanin kielellisten tyylikoukeroiden kiemuroissa. Mielenkiinnon vuoksi täytyy joskus tutustua kirjailijan teoksiin alkuperäiskielellä.
Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (The Last Werewolf). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2013.
Raparperi (on muuten ihan hyväksytty tytön nimi!) on neljäsluokkalainen tyttö, joka yhdessä parhaan ystävänsä Emmin kanssa on innostunut geokätköilystä. Harmi vain, että tyttöjen aarteen metsästystä häiritsevät milloin Emmin ylirasittava pikkusisko Salli tai ällöt pojat. Mutta kun Salli kadottaa kännykkänsä metsään, on pojista yllättäen jotain hyötyä. Metsässä on kaikenlaista pelottavaa ja omituista: iso susi, outo hiippari ja oikea kätketty aarre. Yhteinen seikkailu tekee lapsista varsin vaivattomasti tiimin, Geoetsivät.
Kirjasarjan toisessa osassa lasten koulu joutuu remonttiin ja lapset evakkoon vanhaan tehtaaseen toiselle puolelle Nokian kaupunkia. Tehtaassa kummittelee, siitä ei ole epäilystäkään. Ja kuka on Vaeltava aave, joka tuntuu tietävän Geoetsivien omasta kätköstä ennen aikojaan?
Kirjat ovat perinteistäkin perinteisempää lasten etsiväkirjallisuutta, tuttua jo Viisikosta. Kuten kirjasarjan nimestäkin voi arvata, on geokätköily keskeisessä roolissa. Harrastuksesta kerrotaan alakoululaisia houkutellen aarteiden ja arvoitusten avulla.
"Raparperi tiesi, että aarre oli vihdoin löytynyt. Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Sammakoitakin."
Lukijoita houkutellaan harrastuksen pariin myös ovelalla porkkanalla: jokaisessa kirjassa on yksi mysteerikätkö, jonka koordinaatit ratkaisemalla pääsee ihan oikealle kätkölle.
Kirjoissa on sopivasti huumoria, josta kohderyhmä varmasti tykkää: milloin mihinkin ruokavillitykseen hullaantuva isä, omituisesti käyttäytyviä opettajia, oudosti puhuva poliisi... Näin aikuisen näkökulmasta oli piristävää havaita, ettei Raparperin perhe ole ihan tavallisimmasta päästä - ja että sitä ei mitenkään osoitella kirjassa sormella tai alleviivata näkyvästi. Toisaalta koska taustoja ei kerrota, jää lukijan mieltä vaivaamaan kysymys Raparperin äidistä.
Kirjat uppoavat parhaiten alakouluikäisiin lukijoihin, ja sopinevat myös pojille, vaikka pääosassa onkin tyttö. Harmillisesti oma neljäsluokkalainen tyttäreni ei halunnut Geoetsiviä nyt lukea, koska menossa on heppavillitys. Päivittelen blogia sitten joskus, kun saan kohderyhmänkin arvion. Itse poimin kirjat lukuun nimen omaan kätköilyteeman vuoksi; se on meillä koko perheen yhteinen harrastus.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät 1). Karisto. Juva 2013.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vaeltava aave (Geoetsivät 2). Karisto. Juva 2013.
