Historia, varsinkin vanhojen kuningaskuntien kuten Englannin historia, on voittopuolisesti esitetty miesnäkökulmasta. Poikkeuksia toki löytyy Englannistakin, mutta ne poikkeudet ovat keskittyneet lähinnä Henrik VIII:n vaimoihin ja tyttäriin. Tämän kirjasarjan kautta tulee tutuksi muutama muukin voimakas naisvaikuttaja. Kyseessä toki on fiktio, vaikka kirjoissa esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia.
Serkusten sota tunnetaan nykyään paremmin nimellä ruusujen sota. 1400-luvun jälkipuoliskolla Englannin kruunusta taistelivat York- ja Lancaster-suvut, jotka molemmat polveutuivat Edvard III:sta. Valtataistelu käytiin siis todella serkusten välillä. Kirjasarjan kahden ensimmäisen osan nimet viittaavat taas sukujen tunnusmerkkeihin: York-suvun valkoiseen ja Lancaster-suvun punaiseen ruusuun. Päähenkilöinä ei suinkaan ole taistelevat miehet vaan heidän taustaltaan löytyvät vahvat naiset.
Valkoinen kuningatar eli Elisabet Woodville on jäänyt Englannin historiaan ensimmäisenä kuninkaan alamaispuolisona, joka voideltiin kuningattareksi. Harvinaislaatuisen kauneutensa ja äidiltään opitun taikuuden avulla Elisabet nappaa valtakunnan komeimman saaliin, kuninkaan, ja hänen Rivers-sukunsa kääntyy kertaheitolla lancasterilaisista yorkilaisiksi nousten valtaan. Elisabet synnyttää kuninkaalleen peräti kahdeksan lasta, mutta heidän avioliittonsa ja elämänsä on silti täynnä taisteluita.
"En kai minä sellaista kertoisi, sinähän saattaisit muuttaa heidät sammakoiksi. Ei sillä ole väliä, kuka meitä vastaan puhuu. Heillä ei ole merkitystä, kunhan eivät tee muuta kuin kuiskuttelevat nurkissa."
Punainen kuningatar kertoo Margaret Beaufortista, syvästi uskonnollisesta aatelisneidosta, joka ei voinut valita omaa kohtaloaan vaan joutui jo 12-vuotiaana avioitumaan kaksi kertaa itseään vanhemman, kuninkaan määräämän miehen kanssa. 14-vuotiaana Margaret oli leski ja äiti, joka naitettiin pian uudestaan, sillä Lancaster-sukuun piti saada lisää perillisiä. Margaret oli naimisissa neljä kertaa, ja vasta viimeisen avioliiton aikana hän sai jonkinlaista kontrollia elämäänsä. Hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli kuitenkin saada Henrik-poikansa Englannin valtaistuimelle ja Lancasterit takaisin valtaan.
"Kuningas nauraa ja suutelee kättäni. -Älä myöskään muuta häntä rupikonnaksi, pikku noitaseni, hän kuiskaa. -Ei minun tarvitse. Sydämessään hän on jo sitä."
Luin kirjat putkeen, ja toisen kirjan kohdalla piti ihmetellä, miten kirjailija oli saanut käännettyä näkökulmansa niin totaalisesti naisesta toiseen. Itseltäni se ei onnistunut: pidin enemmän Elisabetista. Margaret oli mielestäni liian mustavalkoinen, kypsymätön teini asenteella minä-olen-aina-oikeassa-sillä-minun-tahtoni-on-jumalan-tahto. Hän ei ehdottomuudessaan kyennyt asettumaan toisen asemaan eikä kasvanut ihmisenä. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, sillä Elisabet ja Margaret olivat toistensa vastustajia.
Historian tapahtumien tunteminen ei yhtään pilannut lukemista, sillä kirjailija liikutti hahmoja paikasta ja vuosista toiseen kiinnostavasti. Towerin kadonneiden prinssien arvoitukselle löytyy luonnollisesti kirjoista oma selityksensä... Naisnäkökulman lisäksi pidin siitä, että tapahtumista ja asioista esitetään useampi näkökulma eikä pitäydytä vain yhteen totuuteen. Kirjasarjan muissa osissa ääneen pääsevät mm. Elisabetin äiti ja tytär.
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen). Suom. Natasha Vilokkinen. 2. painos. Bazar. Juva 2011.
Philippa Gregory: The Red Queen. Simon & Schuster. UK 2010.
Norjan Kautokeinon museosta varastetaan arvokas lapinrumpu, joka on vuosien jälkeen saatu lahjoituksena takaisin kotimaahansa. Miksi rumpu vietiin juuri ennen kuin se piti laittaa näytille? Sisältyykö siihen jokin salaisuus? Varkauden jälkeen tunturista löytyy yksi poronkasvattajista kuolleena ja korvat leikeltynä. Liittykö kuolema rumpuun vai onko kyseessä vain kasvattajien välinen maakiista? Tätä ryhtyy selvittämään saamelainen poropoliisi Klemet Nango vastavalmistuneen nuoren naispoliisi Nina Nansenin kanssa.
Rikosten selvittäminen vie parivaljakon tuntureihin, jossa suurin osa poronkasvattajista hyödyntää nykyisin modernia tekniikkaa. Vain Aslak pitää enää kiinni perinteistä ja saamelaisesta elintavasta, minkä takia hänestä on tullut lähes myyttinen hahmo. Klemet on taas on hukassa: norjalaiset kollegat eivät pidä häntä oikeana poliisina ja saamelaiset taas ajattelevat hänen kadottaneen juurensa ammattinsa takia. Klemetillä on kuitenkin oma tapansa vaalia saamelaisuuttaan.
Tarinan edetessä paljastuu lisää rikoksia, osa vuosien takaa. Rumpuvarkauden ratkaisemisen kannalta tärkeä löytö tehdään lopulta Geologisen tutkimuslaitoksen arkistosta, laitoksen johtajan Eva Nilsdotterin avustuksella. Arkistokuvaukset ovat ammatillisesta syystä aina mielenkiintoisia, ja oli hauska havaita, että arkistolöytöä käytettiin dekkarin juonessa. Miinuksia uskottavuuteen tulee kuitenkin arkistossa ketjussa polttavasta arkistonjohtajasta.
"Tuskin liioittelen, kun sanon, että tätä vihkoa ei takuulla ole avattu Flügerin kuoleman jälkeen. Se on kaiketi otettu talteen muiden hänen tavaroittensa mukana ja katsottu tarpeelliseksi toimittaa tänne. Ja sitten se on unohdettu. Niin arkistomateriaaleille käy usein."
Varastettu rumpu salaisuuksineen jää loppumetreillä miehisen mittelyn jalkoihin. Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä rummun salaisuus on paikoitellen vaikeasti uskottava.
Norja ja saamelainen kulttuuri tuntui erikoiselta valinnalta ranskalaisen kirjailijan esikoiskirjan aiheeksi, kunnes selvisi, että Truc on asunut Tukholmassa jo vuodesta 1994 lähtien ja tutustunut toimittajan ammatissaan myös Lappiin. Kirjailijan syntyperä näkyy mm. siinä, että eräs kirjan keskeisimmistä henkilöistä on ranskalainen geologi. Dekkariksi tarina kulkee paikoin jähmeästi - ehkäpä Lapin kovien pakkasten vaikutuksesta? No, tämä oli viilentävää luettavaa kesähelteiden keskellä.
Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le Dernier Lapon). Suom. Lotta Toivanen. Siltala. Tallinna 2013.
"Kun yön varjot
laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti
vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on
puolustajanaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukko."
Nuo dramatiikkaa tihkuvat sanat löytyvät jokaisen Mustan tikarin veljeskunnan romaanin takakannesta, vaikka ne eivät uusimpien osien kohdalla pidä enää täysin paikkaansa. Sarjasta on suomennettu 11 osaa; itse olen suosinut lähinnä alkuperäiskielisiä teoksia. Nyt tuli kuitenkin luettua poikkeuksellisesti kaksi osaa käännöskirjallisuutta, mikä aiheutti välillä tahattomia nauruntirskahduksia.
"Vampyyri. Manny kuuli päässään, miten naaraan ääni lausui sanan omalaatuisella korostuksellaan. Eniten Mannya järkytti koko tilanteessa se, että hän itse ei reagoinut uutiseen juuri mitenkään. Toki jos hän pysähtyi miettimään paljastusta seuraavia päätelmiä, hänen emolevynsä alkoi iskeä kipinää ja kihistä. Eivätkö torahampaat olleetkaan enää vain halloween- ja kauhuleffarekvisiittaa?"
Kirjurineitsyen vampyyrit ovat taistelleet ja taistelevat yhä Omegan vauvantalkilta tuoksuvista zombeista muodostuvaa Harvennuskunnan joukkoja vastaan. Perinteistä hyvä vastaan paha asetelmaa siis. Ihmiset ovat suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä muiden rotujen olemassaolosta, vaikka välillä tiet risteävätkin vampyyrien kanssa. Vampyyreilla on tarvittaessa kuitenkin keinonsa saada ihmiset unohtamaan näkemänsä.
"There was one rule in the war between the vampires and the Lessening Society: Stay the fuck away from humans. That race of nosy, upright orangutans was a complication waiting to happen, and the last thing anyone needed was widespread confirmation that Dracula wasn't a product of fiction, and the walking dead weren't just a TV show that didn't suck."
Vampyyrirotua johtaa sokea kuningas Wrath, jota suojelee valiosotureiden joukko, Mustan tikarin veljeskunta. Sota ja taistelut ovat esillä jokaisessa sarjan osassa, mutta kuten kirjojen nimistä voi päätellä, niiden keskiössä ovat kuitenkin päähenkilöiden rakkaustarinat. Juoni noudattelee useimmiten samaa kuviota: on uros ja naaras, jotka tuntevat vastustamatonta vetoa toisiinsa ja jotka muutaman vastoinkäymisen ja väärinymmärryksen jälkeen he päätyvät onnellisesti yhteen. Ja jotka tietenkin harrastavat runsaasti tarkoilla yksityiskohdilla väritettyä kuumaa ja kiihkeää seksiä. Pientä variaatiota tulee sentään joidenkin loppuratkaisujen kohdalla, ja 11. kirjassa seurataan piristävästi miesparin suhdetta.
Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen uuteen parimuodostukseen. Toki muidenkin keskushenkilöiden tarinat kulkevat siinä sivussa eteenpäin. Pääparista huolimatta kirjoissa on myös aina lukuisia kertojia, mikä auttaa mielenkiinnon ylläpitämisessä. Ääneen pääsevät myös naiset ja ns. pahat tyypit. Sarja on mielestäni nyt edennyt lähelle loppuaan; on vaikea kuvitella kirjailijan pystyvän kehittämään siihen enää enempää kuin loppuratkaisuista koostuvan viimeisen osan. Siitäkin huolimatta että 11. kirjassa viritellään selvästi jopa kahta uutta rakkaustarinaa.
Aivot eivät pääse näiden kirjojen kanssa liiallisesti rasittumaan, joten ne ovat sopivaa kevyttä luettavaa - jos ei seksi, väkivalta, veri ja kiroilu haittaa.
"Clamping a hold on the nape of the guy's neck, he frog-marched the leering son of a bitch over to the rear exit, kicked open the door, and dragged him into the back parking lot."
J.R. Ward: Vapautettu rakastaja (Lover Unleashed). Suom. Maria Sjövik. Basam Books. Tallinna 2012.
J.R. Ward: Lover Reborn. Signet. USA 2012.
J.R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin (Lover at last). Suom. Timo Utterström. Basam Books. Tallinna 2013.
Kirja kertoo pojan kasvamisesta mieheksi, miehen kasvamisesta kirjailijaksi sekä kirjailijan kasvamisesta lukijansa ja menneisyytensä kohtaavaksi ihmiseksi. Monikerroksinen tarina, josta lukija ei heti osaa sanoa, mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä kuvitelmaa. Itkonen koukuttaa niin taitavasti, että sitä huomaa välittävänsä myös niiden kuviteltujen henkilöiden kohtalosta. Monikerroksisuus pitää samalla kiinnostuksen yllä läpi koko kirjan.
On 17-vuotias Henrik, joka on päässyt kesätöihin hämeenlinnalaisen tavaratalon ruokaosastolle. Siellä hän tapaa vähän vanhemman Veskun, joka osaa elää paljon jännittävämpää elämää kuin Henrik.
On viisikymppinen, syrjäytyneen pojan yksinhuoltaja Päivi, joka on myös töissä tavaratalossa. Päivi purkaa elettyä elämäänsä sekä suhdetta erityisesti tyttäreensä ja äitiinsä Hämeenlinnan kirjastossa pidettävillä kirjoittajakursseilla.
On kirjailija Julius Ilonen, joka on kirjoittanut kirjan entisestä kotikaupungistaan Hämeenlinnasta. Kirja herättää jossakin hämeenlinnalaisissa kiihkeitä tunteita, jotka johtavat väistämättä yhteentörmäykseen. Sen seuraukset ovat kaikkien osapuolien kohdalla yllättäviä.
Ja sitten meillä on vielä kirjailija Juha Itkonen, joka on viime aikoina tehnyt entisen kotikaupunkinsa tunnetuksi mm. nimikkonäytelmällä. Hämeenlinnaa tunteville kirjasta löytyy monta tuttua paikkaa, sekä niitä vanhoja ja kadonneita että aivan uusiakin.
"Suorin tie perille vei grillijonon ohi isoon risteykseen, uuden arkistorakennuksen kulmalta sivukujille ja siitä ratapihalle. Ei ollut mitään syytä kiertää eikä viivytellä."
Paikallistuntemus ei kuitenkaan ole parasta kirjassa. Se on ehdottomasti Itkosen tapa käsitellä kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää. Osansa saavat niin fanit, lukijat kuin media ja markkinointi, mutta myös kirjailijat. Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa arvostelua sortumatta johonkin siinä mainittuun lieveilmiöön... joten jätän arvostelut muille lukijoille.
Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava. Keuruu 2011.
Eletään vuotta 2015 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Maassa valitsee rauha; Terveysviraston valvomat ihmiset ovat terveitä ja onnellisia. Lähes kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet ovat kiellettyjä: huumeet, alkoholi, tupakka, kahvi, karkit... Jostain täytyy kuitenkin kansalaisten saada mielihyvää. Tätä varten erään hyödykkeen jalostamiseen on panostettu Suomessa vuosikymmenten ajan. Kyseessä on eloi: altis, nöyrä, vähä-älyinen, itseään aktiivisesti tyrkyttävä ihmisen alalaji. Muualla maailmassa heitä kutsutaan yhä naisiksi.
OTE NYKYSUOMEN SANAKIRJASTA. Eloi. Yleinen mutta epävirallinen käyttökielen sana, kotiutunut kieleemme 40-luvulla, nyk. virallisesti feminainen. Viittaa naissukupuolen alarotuun, joka on aktiivinen pariutumismarkkinoilla ja jolle on leimallista miessukupuolen hyvinvoinnin kaikinpuolinen edistäminen. Sana juontaa juurensa H.G. Wells -nimisen yhteiskunnallisen kirjailijan ennustuksesta, että ihmiskunta tulee evolutiivisesti jakautumaan eri tavoin yhteiskuntarakennetta hyödyntäviin ja hyödystä nauttiviin alarotuihin. Monikon nom. taivutus eloiset, mon. gen. eloisten, mon. allatiivi eloisille. Esimerkkilauseita: "Tyypillinen eloi on vaaleahiuksinen ja pyöreäpäinen." "Eloiset saavat lisääntyä laillisesti."
Vanna on pikkusiskoaan etsivä chiliaddikti, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän on eloi-siskoaan matkimalla ja synesteetikon vaistojensa ansiosta onnistunut pitämään todellisen morlokki-luonteensa miehiltä salassa. Kaikilta muilta paitsi Jarelta, joka on koukussa riskien ottamiseen. Heitä yhdistää yksi kesä ja chilin diilaaminen. Molempien elämä muuttuu, kun kohdalle osuu outo uskonlahko, gaialaiset, jotka mystisistä syistä haluavat jalostaa maailman vahvimman chililajikkeen.
Sinisalolla on ilmiömäinen kyky luoda maailmoja, jotka ovat hyvinkin tutunoloisia, mutta kuitenkin ratkaisevasti täysin erilaisia kuin meitä ympäröivä todellinen maailma. Vannan ja Jaren tarinan ympärille on kirjaan lisätty erilaisia tietoiskuja: otteita nykysuomen sanakirjasta, poimintoja Suomen laista, kansanlauluja, pätkiä tietokirjallisuudesta ja eloisten lehdistä - kaikki peräisin Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta. Nämä tieteelliset lisät tekevät kirjan maailmankuvasta pelottavan uskottavan.
Tarina kulkee useammassa aikajanassa, paljastaen vähän kerrallaan uusia sävyjä niin Vannan ja hänen sisarensa kohtalosta kuin Jaren ja Suomenkin elämästä. Taattua Sinisaloa! Jokainen lause on luettava ajatuksella, sillä yhden pilkun taakse saattaa kätkeytyä näkyville merkittävä tieto Sinisalon luomasta maailmasta. Ja tämä kirja tulee lukemisen jälkeen väistämättä mieleen joka kerta, kun maustaa ruokaa chilillä.
"Jare oli kuullut asiakkailtaan, että aivan heti chilikiellon jälkeen kunniallisetkin perheet uskaltautuivat rikkomaan joskus sääntöjä. Päivällisten salaisena huippukohtana saattoi olla kaapin perältä löytyneellä thai sweet chili -kastikkeella terästetty ruokalaji, se oli uskaliasta viihdettä samalla tavalla kuin joskus kymmeniä vuosia sitten saatettiin aterian päätteeksi kierrättää ringissä jostakin saatu Marlboro Light."
Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Teos. Juva 2013.
"John Kennedy can live. You can save him, Jake. And would that really make things better? There were no guarantees. I felt like a man trying to fight his way out of a nylon stocking. I closed my eyes and saw pages flying off a calendar - the kind of corny transition they used in old movies. I saw them flying out my bedroom window like birds. One more thought came before I dropped off: the dopey sophomore with the even dopier straggle of goatee on his chin, grinning and muttering Hoptoad Harry, hoppin down the av-a-new."
Jake Epping, eronnut englannin opettaja Mainesta, liikuttuu yllättäen kyyneliin lukiessaan koulun talonmiehen Harry Dunningin kirjoitusvirheitä vilisevää esseetä. Harry oli jäänyt lapsena ainoana henkiin, kun hänen isänsä oli tappanut muut perheenjäsenet. Siinä missä Harryn elämä muuttui yli 50 vuotta sitten peruuttamattomasti, saa Jaken elämäkin uuden suunnan vain yhden esseen arvostelemisen myötä.
Läheisen kuppilan omistaja Al Templeton pyytää Jaken luokseen ja paljastaa tälle salaisuuden: kuppilan ruokakomero on aikaportti vuoteen 1958. Al on vieraillut useasti menneisyydessä, mutta epäonnistunut yrityksessään estää Kennedyn murha. Siksi hän pyytää nyt Jakea suorittamaan tehtävän hänen puolestaan. Näin Alin mielestä säästyy ei ainoastaan Kennedyn henki, vaan mm. tuhansien Vietnamissa kuolleiden amerikkalaissotilaiden henki. Epäileväinen Jake suostuu yrittämään mahdottomalta vaikuttavaa tehtävää oivallettuaan, että samalla hän voi estää myös Harry Dunningin perheen murhenäytelmän.
Menneisyydessä eläminen on kiehtovaa, mutta sen muuttaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Jake joutuu punnitsemaan, mitä hän on valmis tekemään voidakseen estää yhden perheen surmaamisen tai presidentin murhan. Onko oikein tappaa estääkseen toista tappamasta? Eikä menneisyys anna noin vain muuttaa itseään, vaan se tekee parhaansa estääkseen Jaken toimet asettamalla hänen tielleen mitä erilaisempia esteitä. Onko Jaken elämän suuri rakkaus, kaunis kirjastonhoitaja Sadie Dunhill myös menneisyyden ansa? Ja jos Jake onnistuu, miten se vaikuttaa nykyisyyteen?
Kauhun mestariksi tituleerattu Stephen King on ottanut käsittelyyn USA:n lähihistorian tunnetuimman ja puhutuimman tapahtuman: presidentti Kennedyn murhan vuonna 1963. Tämä ei kuitenkaan ole perinteistä Kingiä, ei vaikka osa kirjan tapahtumista sijoittuukin tuttuun Derryn kaupunkiin ja vuoteen 1958. King hahmotteli tarinaansa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla, mutta jätti sen kirjoittamisen tajuttuaan sen vaatiman työmäärän. Onneksi. Nyt kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä sitä taustatyön määrää, jonka kirjailija on joutunut tekemään saadakseen lopputulokseksi noin vaivattoman ja osuvan ajankuvauksen. Useampi vuosikymmen on lisäksi tarjonnut Kennedyn murhaan pidemmän perspektiivin, mitä King hyödyntää taitavasti.
Tihenevä jännitys ja juoni veivät mennessään; kukapa historiaa opiskellut ei olisi joskus haaveillut aikamatkasta menneisyyteen... Kirjan ainoa huono puoli oli, että se loppui aivan liian pian - jo 740 sivun jälkeen.
Stephen King: 11.22.63. Hodder & Stoughton. UK 2011.
Kirjakauppaliitto houkutteli ihmisiä ostamaan kirjoja Kirjan ja ruusun päivänä tarjoamalla täkynä kaupanpäällisen, vain tiettynä aikana saatavilla olevan ja juuri tätä tarkoitusta varten teetetyn kirjan tänä vuonna jo kolmannen kerran. Tällä kertaa kirja oli pyydetty Anna-Leena Härköseltä, joka oli melkein kieltäytynyt kunniasta vedoten keskeneräiseen kirjaprojektiin, mutta suostunut sitten kuitenkin. Kirjan luettuani en voi muuta kuin toivoa, että Härkönen olisi osannut sanoa ei kiitos.
Kirja on kokoelma kolumneja, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on Härkönen. Sana hänellä yhä on halussaan, mutta kirja ei oikeastaan missään kohtaa lunasta odotuksia tai nouse edellisvuosien Kirjan ja ruusun päivän teosten tasolle - tai varsinkaan Härkösen omalle tasolle. Odotin viihdyttävää lukukokemusta, en saanut oikeastaan mitään. Parissa kohtaa hymähdin jollekin, mutta mille, sitä en enää muista. Teksteistä ei jää mitään mieleen. Mikä tässä oikein mättää?
Okei, en ole ihan kohderyhmää: en pode mummokuumetta, en matkusta ulkomaille vain istuakseni hotellin uima-altaan reunalla tapeltuani ensin parhaasta aurinkotuolista, en soittele julkkiksille kertoakseni mokistani. En samaistu Härkösen itseironiseen (?) hahmoon. Pahiten koko kirjassa ehkä nyppi se, etten missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi se oli pitänyt painaa kirjaksi asti. Tekstit toimisivat kyllä kertakäyttöisinä nettipakinoina tai lehtikolumneina. Mutta että kirjana? Juu ei.
"Entä jos puutarhanhoito ei kiinnosta? - - - Älä hanki puutarhaa."
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito. Kirjakauppaliitto. Porvoo 2014.
