J.R. Ward: Kuningas

Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu jo 12. osassa. Keskiössä on sarjan ensimmäisen osan lailla vampyyrien kuningas Wrath ja hänen kuningattarensa Beth.

"Beth ei ollut koskaan ollut niitä tyttöjä, jotka haaveilivat häistään. Hän ei ollut harjoitellut niitä barbeillaan. Hän ei ollut ostanut häälehtiä heti kaksikymppisenä. Hän oli kuitenkin melko varma, että mitkään haaveet eivät olisi muistuttaneet tätä vähääkään: hän oli vampyyrien keskellä, mahdollisesti raskaana, ja seremoniaa johti rukouskirjan ohjeilla Elvis-asuun sonnustautunut langennut enkeli."

Vampyyrinaisen biologisen kellon kilinää ei yksikään uros voi olla huomaamatta, ei vaikka ei jälkeläisiä haluaisikaan. Viimeinen puhdasverinen vampyyri Wrath ei halua vaarantaa raskaudella puolisonsa henkeä. Beth kuitenkin haluaa lapsen vaaroista välittämättä. Joten mitä tehdä, kun Bethin kiima-aika iskee? Hallitsijaparin liitto on törmäyskursilla, ja samalla osa ylimistöstä valmistelee vallankaappausta. Wrathin on pakko miettiä kuninkuuttaan, vastuuta ja velvollisuuksia, joita on hän aina inhonnut.

Näiden kirjojen kanssa sitä tietää jo valmiiksi, mitä saa - eikä tämä osa ollut mikään poikkeus. Tosin täytyy kyllä todeta, että kovin keski-ikäiseksi alkaa touhu mennä. On niin onnellista parisuhdetta, pesän rakentamista, lasten hankintaa ja lemmikkieläimiä, että. Onko ihan kaikkien todella pakko aina saada toisensa?

Kirjan loppu oli mielestäni selkeä loppu koko sarjalle. Tähän olisi niin hyvä lopettaa. Mutta ei: seuraava osa näytetään julkaisevan parin kuukauden päästä. Ihmettelen kyllä suuresti minkä vuoksi. Kirjailijan tulisi osata päästää irti - ei kaikkia kirjan henkilöitä ole pakko naittaa.

J.R. Ward: Kuningas (The King). Suom. Timo Utterström. BasamShakti. Tallinna 2014.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Edinburgh vuonna 1874. Avioton lapsi valitsee maailman kylmimmän yön syntymänsä hetkeksi. Hänen äitinsä turvautuu tohtori Madeleineen, joka tunnetaan omituisena noitana ja kaikenlaisten hylkiöiden ystävänä. Onneksi, sillä vastasyntyneen jäätynyt sydän on liian heikko lyödäkseen. Kekseliäs tohtori asentaa pojan rintaan käkikellon ja siitä alkaa Jackin ihmeellinen elämä.

"Minut pitää joka aamu vetää avaimella. Muuten saatan nukahtaa ikiuneen."

Äitinsä hylkäämä Jack jää Madeleinen luo asumaan ja joutuu opettelemaan kolme perussääntöä: viisareihin ei saa koskea eikä tuntea rakkautta tai vihaa. Muuten Jackin sydämen mekaniikka pettää ja hän kuolee, sanoo Madeleine. Lisäksi Jack oppii pian, että rintakehästä töröttävät käkikellon viisarit, kellon tikitys ja kukunta eivät ole valttikortteja adoptiomarkkinoilla tai koulun pihalla.

Jack elää varsin suojattua elämää huorien ja juoppojen kanssa. Kaikki muuttuu Jackin kymmenvuotissyntymäpäivänä, kun pieni likinäköinen flamencolaulajatar Miss Acacia sekoittaa Jackin sydämen ja kellokoneiston kerralla, yhdellä laululla, yhdellä tanssilla. Hänen vuokseen Jack kestää ja tekee mitä vain sekä matkaa kauas Andalusiaan asti.

"Minua huimaa, pyörryttää. Kaukaa kuuluu Brigitte Heimin ääni, kun hän jylisee väkijoukolle: juna-ajelu alkaa kohta. Sydämeni tukahduttaa minut, olen varmaan yhtä ruma kuin viimeistä sikariaan vetelevä rupisammakko."

Kirjan ulkoasu on houkutteleva, minkä vuoksi kuvituksen puute oli pieni pettymys. Korvikkeena näin kuitenkin lukiessani päässäni kohtauksia timburtonmaisesta stopmotion-elokuvasta. Ei ihme, että kirjasta on tehty pari vuotta sitten animaatio. Tapahtumien sijoittaminen juuri 1800-luvulle ei näkynyt kirjassa juuri mitenkään; ehkäpä siitä syystä kirjailija oli kirjoittanut Jackin matkakumppaniksi todellisen historiallisen henkilön, Georges Mélièsin. Taianomainen ja erikoinen tarina ei välttämättä olisi tätä kiinnekohtaa tarvinnut. Kirjailija tuntui välillä kadottavan punomansa langanpäät, mutta kirja oli siitä huolimatta lukemisen arvoinen. Tämä kirja kannattaa lukea yhdeltä istumalta, muuten taika katoaa.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (La Mécanique du cœur). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus. Juva 2011.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Isabel Dalhousie on skotti, filosofi ja keski-ikäinen sinkku Edinburghista. Hän toimittaa filosofista aikakauslehteä ja pohtii mielellään filosofiaa muutenkin.

"In a purely philosophical sense, it must be very demanding to be German. Far better to be French (irresponsible and playful) or Greek (grave, but with a light touch). Of course, her own heritage, she thought, was enviable: Scottish common-sense philosophy on one side and American pragmatism on the other. That was a perfect combination."

Erään konsertin jälkeen Isabel näkee, miten nuori mies putoaa hämmästynyt ilme kasvoillaan kuolemaan. Kuolema katsotaan onnettomuudeksi, mutta Isabel on varma, ettei se ollut vahinko. Apunaan sukulaistyttönsä Cat, tämän ex-poikaystävä Jamie ja sanavalmis kotiapulainen Grace Isabel aloittaa omat murhatutkimuksensa. Siinä sivussa hän on aina valmis arvostelmaan Catin nykyistä, epäilyttävän värisiä housuja pitävää poikaystävää.

Ei ehkä pitäisi, mutta väkisin tulee verrattua kirjaa kirjailijan tunnetumpaan Naisten etsivätoimisto 1 –sarjaan. Yhtäläisyyksiä ei tarvitse kaivaa kovin syvältä. Molemmissa päähenkilö on itsenäinen, omillaan tuleva nainen, joka kaipaa ja idealisoi edesmennyttä isäänsä. Molemmilla on apunaan sananvalmis nainen (tai kaksi). Molemmilla on tapana tarkastella ja ihmetellä maailman menoa. Mutta siinä missä Mma Ramotswe tuumailee rennosti ja juo pari kuppia rooibos-teetä, Isabel tekee jatkuvasti tunteisiinsa perustuvia hätäisiä johtopäätöksiä.

Kirja oli kyllä ihan sujuvalukuinen, mutta kokonaisuutena – etenkin huonon ja epäuskottavan loppunsa vuoksi – pettymys. Se jätti tämän lukijan kylmäksi. En tiedä, oliko se sitten kirjailijan tarkoituskin: kylmä Skotlanti, lämmin Botswana. Lopun lisäksi kirjassa oli muitakin uskottavuusongelmia. Päähenkilö ei esimerkiksi missään vaiheessa mene poliisin puheille, ei vaikka löytää kodistaan murhaajaksi epäilemänsä tunkeutujan.

Tapahtumat seuraavat kirjassa toisiaan, väliin mahtuu toki piristysruiskeena Isabelin filosofisia pohdintoja arjen ongelmista. Juoni ratkaisuineen kuitenkin muistuttaa nykyisiä TV-rikos/poliisisarjoja, joissa syyllinen on aina joku niistä poliisin/rikospaikkatutkijan ensin jututtamista ja jonka lukija itse arvaa heti syylliseksi. Melkoista lukijan aliarviointia. Kaiken kruunasi se, että kirjalle ja koko kirjasarjalle antanut Sunnuntain Filosofia-Klubi ei kokoontunut kirjassa kertaakaan. En aio ottaa selville, tapahtuuko näin jatkossakaan.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club. Abacus. Great Britain 2009.

Thomas Enger: Henning Juul 1-2

Rikosreportteri Henning Juul on palannut sairaslomalta töihin, mutta kantaa yhä sekä fyysisiä että henkisiä arpia kahden vuoden takaisesta tulipalosta, jossa hänen pieni poikansa kuoli. Yksityis- ja työelämä ei ole entisellään. Töihinpaluun aikaan tapahtuu nuoren naisen murha, jota Henning alkaa tutkia. Elokuva-alaa opiskellut nainen kivitetään kuoliaaksi, mutta onko syyllinen todella hänen pakistanilaispoikaystävänsä vai liittyykö murhan urhin tekemään outoon elokuvaan. Kesken tutkimuksiensa Henning törmää vielä pakistanilaismafiaan ja joutuu toisen murhan todistajaksi.

"Henning tuijottaa käsivarsien tatuointeja. Vihreä sammakko toisessa ja musta skorpioni toisessa. Sammakot elävät sekä maalla että vedessä. Maalla ne viihtyvät parhaiten öisin, pyydystävät selkärangattomia hyönteisiä. Päivän ajaksi ne piiloutuvat pedoilta varjoisiin ja kosteisiin paikkoihin."

Aavekivussa Henning Juuliin ottaa yhteyttä 14 vuoden tuomion murhasta saanut, tunnettu gansteri Tore Pulli, joka kertoo tietävänsä jotain Juulin pojan kuolemasta. Vastapalveluksi Pulli haluaa Juulin selvittävän, kuka oikeasti oli se murhan takana, josta hänet tuomittiin. Juul ehtii käydä tapaamassa Pullia Oslon vankilassa kerran, kun Pulli yllättäen kuolee kesken TV-haastattelun. Juul menettää tietolähteensä, mutta jatkaa silti tapauksen tutkimista. Kun kuvioissa on bodattuja lihaskimppuja, häikäilemättömiä palkkamurhaajia ja äkkipikaisia entisiä vankilakundeja, ovat sekä Juul että hänen läheisensä pian todellisessa hengenvaarassa.

"Mjønes oli kaivanut suuren määrän tietoa tappavasta hermomyrkystä, jonka nimi on batrakotoksiini. Sitä on eräässä kolumbialaisessa sammakkolajissa. Choko-intiaanit kastavat nuoliensa kärjen siihen. Sammakon nimikin on nuolimyrkkysammakko, yhden ainoan yksilön myrkky riittää tappamaan viidestäkymmenestä sataan ihmistä."

Mukavaa lukea vaihteeksi dekkari, jonka pääosassa ei ole rikosetsivä, poliisi tai yksityisetsivä. Toimittaja on tietysti luonnollinen valinta kirjailijalle, joka on itsekin toimittaja. Henning Juul on kovin inhimillinen päähenkilö; hänellä on paljon pelkoja ja traumoja eikä hän ole mikään yliälykäs superetsivä. Hoksottimet hänellä toki on kohdallaan.

Alusta lähtien oli selvää, että tämä on Henning Juulista kertova dekkarisarja. Erehdyksessä luin vain ensin toisen osan. Ensimmäinen osa avasi merkittävästi päähenkilön taustoja, käyttäytymistä ja motiiveja, joten suosittelen lukemaan osat järjestyksessä. Sarjamaisuus näkyi Aavekivussa erityisesti siinä, että välillä keskiössä tuntui olevan vain ja ainoastaan pojan kuoleman selvittäminen eikä Pullin tapaus. Arvatenkin jokaisessa kirjassa Juul saa selville jotain uutta tulipalosta. Toivottavasti jossain vaiheessa sen ratkaiseminen on oikeasti kirjan pääaihe - mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa kirjailija on valmis luopumaan osat toisiinsa sitovasta, päähenkilöä liikuttavasta tekijästä.

Thomas Enger: Valekuollut (Skinndød). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2011.
Thomas Enger: Aavekipu (Fantomsmerte). Suom. Päivi Kivelä. Otava. Keuruu 2012.

Terry Prachett & Stephen Baxter: The Long War

On kulunut 10 vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Ihmiset ovat levittäytyneet kauas tämän päivämäärän Maasta, pitkin Pitkää Maata. Uudet asutusalueet eivät ole enää täysin syrjässä, sillä rinnakkaisulottuvuuksien välille on perustettu säännöllisesti toimivat, twain-ilma-alusteknologiaan perustuvat liikenneyhteydet. Pitkän Maan mahdollisuuksia ja luonnonvaroja hyödynnetään laajassa mittakaavassa, ja samalla on syntynyt jopa uusia kaupunkimuotoja.

Mutta sitä mukaa kuin uudisasukkaista on tullut omavaraisia, on tyytymättömyys tämän päivämäärän Maata kohtaan kasvanut. Miksi pitää maksaa yhä veroja Maahan, vaikka etäisyys on valtava eikä siitä saa vastikkeeksi muuta kuin säästöjen takavarikoinnin? Tämän päivämäärän Maassa tyytymättömyyden kasvu on huomattu, ja Valhallan kaupungin itsenäisyysjulistuksen jälkeen hallituksen on pakko reagoida voimakeinoin. Mutta millaista on sodankäynti Pitkässä Maassa, jossa kuka tahansa voi askeltaa hetkessä toiseen maahan?

Joshuan ja Lobsangin kahdenmiljoonan askeleen matka on maineeltaan legendaarinen. Joshua ei maineesta ja kunniasta välitä; hän yrittää keskittyä perhe-elämään ja pienen Helvetti-Ties-Missä -nimisen kaupungin pormestarin rooliin. Lobsang sen sijaan ulottaa virtuaalisia lonkeroitaan joka puolelle vaikuttaen usean ihmisen elämän heidän tietämättään merkittävälläkin tavalla. Omasta ylivertaisuudestaan huolestunut Lobsang hankkii itselleen ulkoistetun omatunnon Joshualle hyvin läheisen henkilön sielun muodossa. Eikä Joshua saa olla rauhassa, vaikka kuinka haluaisi.

Henkilögalleria on ensimmäistä kirjaa runsaampi; tuttujen hahmojen rinnalle tulee uusia toimijoita. On perunastepperin keksijän tytär Sally Linsay, pappi Nelson Azikiwe, irlantilainen Bill Chambers, kapteeni Margaret Dianne Kauffman, ex-poliisi Monica Jansson, sisar Agnes sekä lapsinero Roberta Golding ja kiinalaiset ennätysmatka-askeltajat. Ja tietysti Mary ja Ham, tietämättään ihmisten kapinan esikuviksi nousseet peikot.

"But look at this current situation with the trolls - pleasant, helpful and trusting creatures - of course we must dominate them, enslave them, kill them. Look at the tension over Valhalla and its quiet rebellion. I can't leave you to get on with your life, even a million steps away. I must tax you, control you!"

Tämä oli siitä erikoinen "sotakirja", että se keskittyi enemmän peikkoihin ja niiden pakenemisesta aiheutuviin ongelmiin kuin varsinaiseen pitkään sotaan. Peikkojen katoaminen uhkaa hetkessä koko Pitkän Maan ekologiaa. Pystyvätkö Joshua ja Lobsang löytämään peikot ja estämään tuhon? Ja mitä ihmettä tapahtuu Yellowstonissa? Kirjan räjähtävä loppu oli kovin samankaltainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta koukuttava: mielenkiinnolla odotan, että saan seuraavan osan käsiini.

Terry Prachett & Stephen Baxter: The Long War. Doubleday. Great Britain 2013.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdoton liimata yhteen."

Eläkkeellä oleva pienen ranskalaiskylän poliisi tuntee olevansa pakotettu kertomaan vihdoin muistonsa ja tietonsa ensimmäisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Ei itse sodasta, vaan rikoksesta, joka 20 vuotta myöhemmin tunnetaan nimellä Tapaus. Rikos on jäänyt vaivaamaan poliisia, jonka omassa elämässä tapahtui tragedia samoihin aikoihin.

Kymmenvuotiaan tytön, ravintoloitsijan nuorimman tyttären ruumis löytyy kuristettuna joesta joulukuussa 1917. Murhatutkinta ei etene kirjassa perinteisesti tai kronologisesti, vaan tarina avautuu hiljalleen poliisin muistelmien myötä. Varsin pian paljastuu, ettei tytön murha ole ainoa pikkukylässä tapahtunut rikos.

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan yksi erikoisuus on, ettei murhatun tytön oikeaa nimeä paljasteta. Hän jää nimettömäksi päivänsineksi, hennoksi kukkaseksi. Kertojakin jää lähes tuntemattomaksi; hänen ammattinsa tulee ilmi noin kirjan puolessavälissä ja nimi mainitaan muistaakseni yhdessä lauseessa. Pikkukylä on vain P ja sen naapurikaupunki on V. Tunnistamattomuuden vastapainona kirjassa on useita, nimeltä mainittuja henkilöitä, joiden elämästä kertoja maalaa välillä hengästyttäviäkin kuvia.

"Gachentard oli nuorena matkustanut tutkimusretkikunnan mukana Tonkiniin. Hän toi sieltä paitsi kuumeen, joka saattoi yhtäkkiä valkaista hänet kalpeaksi kuin purjonvarsi ja tehdä vapisevaksi kuin haavanlehti, myös vihreän kahvipurkin jota hän säilytti ruokahuoneen pöydällä kuin pyhäinjäännöstä, valokuvan jossa hän seisoo univormussa riisipeltojen edessä, ja ennen muuta katseen hitauden, poissaolevuuden, joka valtasi hänet aina kun hän muisteli tuota maata, kaikkea sitä mistä oli minulle kertonut, öitä sammakoiden ja härkäsammakoiden laulaessa, kuumuutta joka teki ihon tahmeaksi, leveää jokea joka kuljetti puunrunkoja siinä missä kuolleita vuohia, lumpeita tai rannoilta irronneita vesikrasseja.

Vaikka kirjan aihe on raskas, sävy surumielinen ja jotkut virkkeet rönsyilevän pitkiä, on kirja kuitenkin helppolukuinen ja kertoja vie mukanaan. Lukemisen jälkeen minusta tosin tuntui siltä, että olisin lukenut kunnon tiiliskiven enkä "vain" parisataa sivuista kirjaa, niin paljon asiaa ja niin monta rikosta sen sivuille mahtui.

Philippe Claudel: Harmaat sielut (Les âmes grises). Suom. Ville Keynäs. Seven. Keuruu 2007.

Philippa Gregory: Serkusten sota 1-2

Historia, varsinkin vanhojen kuningaskuntien kuten Englannin historia, on voittopuolisesti esitetty miesnäkökulmasta. Poikkeuksia toki löytyy Englannistakin, mutta ne poikkeudet ovat keskittyneet lähinnä Henrik VIII:n vaimoihin ja tyttäriin. Tämän kirjasarjan kautta tulee tutuksi muutama muukin voimakas naisvaikuttaja. Kyseessä toki on fiktio, vaikka kirjoissa esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovatkin todellisia.

Serkusten sota tunnetaan nykyään paremmin nimellä ruusujen sota. 1400-luvun jälkipuoliskolla Englannin kruunusta taistelivat York- ja Lancaster-suvut, jotka molemmat polveutuivat Edvard III:sta. Valtataistelu käytiin siis todella serkusten välillä. Kirjasarjan kahden ensimmäisen osan nimet viittaavat taas sukujen tunnusmerkkeihin: York-suvun valkoiseen ja Lancaster-suvun punaiseen ruusuun. Päähenkilöinä ei suinkaan ole taistelevat miehet vaan heidän taustaltaan löytyvät vahvat naiset.

Valkoinen kuningatar eli Elisabet Woodville on jäänyt Englannin historiaan ensimmäisenä kuninkaan alamaispuolisona, joka voideltiin kuningattareksi. Harvinaislaatuisen kauneutensa ja äidiltään opitun taikuuden avulla Elisabet nappaa valtakunnan komeimman saaliin, kuninkaan, ja hänen Rivers-sukunsa kääntyy kertaheitolla lancasterilaisista yorkilaisiksi nousten valtaan. Elisabet synnyttää kuninkaalleen peräti kahdeksan lasta, mutta heidän avioliittonsa ja elämänsä on silti täynnä taisteluita.

"En kai minä sellaista kertoisi, sinähän saattaisit muuttaa heidät sammakoiksi. Ei sillä ole väliä, kuka meitä vastaan puhuu. Heillä ei ole merkitystä, kunhan eivät tee muuta kuin kuiskuttelevat nurkissa."

Punainen kuningatar kertoo Margaret Beaufortista, syvästi uskonnollisesta aatelisneidosta, joka ei voinut valita omaa kohtaloaan vaan joutui jo 12-vuotiaana avioitumaan kaksi kertaa itseään vanhemman, kuninkaan määräämän miehen kanssa. 14-vuotiaana Margaret oli leski ja äiti, joka naitettiin pian uudestaan, sillä Lancaster-sukuun piti saada lisää perillisiä. Margaret oli naimisissa neljä kertaa, ja vasta viimeisen avioliiton aikana hän sai jonkinlaista kontrollia elämäänsä. Hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli kuitenkin saada Henrik-poikansa Englannin valtaistuimelle ja Lancasterit takaisin valtaan.

"Kuningas nauraa ja suutelee kättäni. -Älä myöskään muuta häntä rupikonnaksi, pikku noitaseni, hän kuiskaa.  -Ei minun tarvitse. Sydämessään hän on jo sitä."

Luin kirjat putkeen, ja toisen kirjan kohdalla piti ihmetellä, miten kirjailija oli saanut käännettyä näkökulmansa niin totaalisesti naisesta toiseen. Itseltäni se ei onnistunut: pidin enemmän Elisabetista. Margaret oli mielestäni liian mustavalkoinen, kypsymätön teini asenteella minä-olen-aina-oikeassa-sillä-minun-tahtoni-on-jumalan-tahto. Hän ei ehdottomuudessaan kyennyt asettumaan toisen asemaan eikä kasvanut ihmisenä. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, sillä Elisabet ja Margaret olivat toistensa vastustajia.

Historian tapahtumien tunteminen ei yhtään pilannut lukemista, sillä kirjailija liikutti hahmoja paikasta ja vuosista toiseen kiinnostavasti. Towerin kadonneiden prinssien arvoitukselle löytyy luonnollisesti kirjoista oma selityksensä... Naisnäkökulman lisäksi pidin siitä, että tapahtumista ja asioista esitetään useampi näkökulma eikä pitäydytä vain yhteen totuuteen. Kirjasarjan muissa osissa ääneen pääsevät mm. Elisabetin äiti ja tytär.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen). Suom. Natasha Vilokkinen. 2. painos. Bazar. Juva 2011.
Philippa Gregory: The Red Queen. Simon & Schuster. UK 2010.