Millaista on olla lajinsa viimeinen? Mitä tehdä, kun kannoilla on Maailman Okkulttisten Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation kaikki Jahdin resurssit ja odotettu elinaika on vain seuraavaan täysikuuhun? Käpertyäkö koloonsa ja alistua kohtaloonsa vai jatkaa lähes 200 vuotta kestänyttä pakenemista? Onko elämän pitkittämisessä enää mitään mieltä?
Jake Marlowen on mietittävä vastaukset noihin kysymyksiin, sillä hän on juuri saanut kuulla olevansa maailman viimeinen ihmissusi.
"Susi ilman jengiä. Huumori tuppaa käymään tummemmaksi. Katsoin ikkunasta ulos. Lunta tuprutti Vanhan testamentin vitsauksen leppymättömyydellä. Earl's Court Roadilla jalankulkijat koikkelehtivat ja liukastelivat ja tunsivat kylmässä, kieppuvassa enkelimäisessä raikkaudessa lapsuutensa läsnäolon ja kukanvarren katkeamisen kaltaisen järkytyksen tajutessaan, etteivät olleet enää lapsia. Edellisyönä olin syönyt neljäkymmentäkolmevuotiaan sijoitusrahastoasiantuntijan. Olen viime aikoina ottanut niitä, joita kukaan ei kaipaa. Viimeinen vaiheeni, ilmeisesti."
Jakella on vain yksi luottohenkilö, 70-vuotias Harley. Mutta mitä iloa on ihmisestä, kun Jahdin lisäksi kannoillasi ovat yllättäen myös vampyyrit ja ainakin yksi ranskalainen sekopää? Jossain välissä Jaken pitäisi ehtiä tehdä tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja täydentää päiväkirjoistaan puuttuvat luvut. Sitä ennen ehtii kuitenkin hyvin ryyppäämään viskiä ja harrastamaan seksiä seuralaispalvelun naisten kanssa. Onhan seuraavaan täysikuuhun aikaa vielä ruhtinaalliset 27 päivää.
Vampyyrikirjojen menestyksen myötä oli selvää, että myös muut yliluonnolliset olennot pääsevät kansien väliin. En ole lukenut montakaan ihmissusiromaania - itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen -, mutta tätähän sen juuri odotti olevan: seksiä ja väkivaltaa. Kumpaakin ihmissuden elämän perustoimintoa kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti runsaslukuisten adjektiivien kera, huumorilla höystettynä. Aikaisemmin en tullut edes ajatelleeksi, mitä oikeastaan tapahtuu ihmissuden aterioille... Meno on varsin äijämäistä ja kieli sen mukaista.
Kirjassa on kuitenkin mukana myös pohdiskeleva taso, sillä lajilleen epätyypilliseen tapaan Jakella on tarve kertoa tarinansa. Paikoitellen tuntui siltä, ettei kääntäjä ihan pystynyt mukana Duncanin kielellisten tyylikoukeroiden kiemuroissa. Mielenkiinnon vuoksi täytyy joskus tutustua kirjailijan teoksiin alkuperäiskielellä.
Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (The Last Werewolf). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2013.
Raparperi (on muuten ihan hyväksytty tytön nimi!) on neljäsluokkalainen tyttö, joka yhdessä parhaan ystävänsä Emmin kanssa on innostunut geokätköilystä. Harmi vain, että tyttöjen aarteen metsästystä häiritsevät milloin Emmin ylirasittava pikkusisko Salli tai ällöt pojat. Mutta kun Salli kadottaa kännykkänsä metsään, on pojista yllättäen jotain hyötyä. Metsässä on kaikenlaista pelottavaa ja omituista: iso susi, outo hiippari ja oikea kätketty aarre. Yhteinen seikkailu tekee lapsista varsin vaivattomasti tiimin, Geoetsivät.
Kirjasarjan toisessa osassa lasten koulu joutuu remonttiin ja lapset evakkoon vanhaan tehtaaseen toiselle puolelle Nokian kaupunkia. Tehtaassa kummittelee, siitä ei ole epäilystäkään. Ja kuka on Vaeltava aave, joka tuntuu tietävän Geoetsivien omasta kätköstä ennen aikojaan?
Kirjat ovat perinteistäkin perinteisempää lasten etsiväkirjallisuutta, tuttua jo Viisikosta. Kuten kirjasarjan nimestäkin voi arvata, on geokätköily keskeisessä roolissa. Harrastuksesta kerrotaan alakoululaisia houkutellen aarteiden ja arvoitusten avulla.
"Raparperi tiesi, että aarre oli vihdoin löytynyt. Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Sammakoitakin."
Lukijoita houkutellaan harrastuksen pariin myös ovelalla porkkanalla: jokaisessa kirjassa on yksi mysteerikätkö, jonka koordinaatit ratkaisemalla pääsee ihan oikealle kätkölle.
Kirjoissa on sopivasti huumoria, josta kohderyhmä varmasti tykkää: milloin mihinkin ruokavillitykseen hullaantuva isä, omituisesti käyttäytyviä opettajia, oudosti puhuva poliisi... Näin aikuisen näkökulmasta oli piristävää havaita, ettei Raparperin perhe ole ihan tavallisimmasta päästä - ja että sitä ei mitenkään osoitella kirjassa sormella tai alleviivata näkyvästi. Toisaalta koska taustoja ei kerrota, jää lukijan mieltä vaivaamaan kysymys Raparperin äidistä.
Kirjat uppoavat parhaiten alakouluikäisiin lukijoihin, ja sopinevat myös pojille, vaikka pääosassa onkin tyttö. Harmillisesti oma neljäsluokkalainen tyttäreni ei halunnut Geoetsiviä nyt lukea, koska menossa on heppavillitys. Päivittelen blogia sitten joskus, kun saan kohderyhmänkin arvion. Itse poimin kirjat lukuun nimen omaan kätköilyteeman vuoksi; se on meillä koko perheen yhteinen harrastus.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Geoetsivät 1). Karisto. Juva 2013.
Johanna Hulkko: Geoetsivät ja vaeltava aave (Geoetsivät 2). Karisto. Juva 2013.
Jos kirjan kertoja on nuori muslimipoika, sitä voisi helposti luulla, että kirja kertoo nuoresta muslimipojasta. Siksi oli hieman yllättävää havaita, että kirjan tosiasiallinen päähenkilö onkin pojan syvästi uskonnollinen täti.
Hayat on pakistanilais-amerikkalainen poika, joka elää vanhempiensa kanssa USA:n Keski-Lännessä. Perheen elämä muuttuu, kun äidin sielunsisar Mina saapuu maahan pienen poikansa kanssa. Hayat havaitsee olevansa hämmentävän kiinnostunut Minasta, joka perehdyttää hänet uskontoon. Koraanista tulee Hayatin tärkein kirja ja uskonnosta hänen elämänsä sisältö. Mina jättää lähtemättömän jäljen kaikkiin tapaamiinsa henkilöihin; hän on tarinan primus motor.
Uskonto - tai oikestaan uskonnot - ovat tarinan näyttämönä, jossa Hayatin perhe esittää kohtauksiaan. Hayatin vanhempien avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista. Äiti kaataa poikansa niskaan paljon sellaista, mikä ei sovellu 10-12-vuotiaan kuultavaksi. Ja isäänsä Hayat ei oikein ymmärrä.
"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme olleet tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus..."
Vaikka Hayatin perheessä juutalaisiin suhtaudutaan piristävästi eri tavalla kuin Lähi-idän uutiset meidän antavat ymmärtää, on uskontojen törmäys yksi kirjan aiheista. Mitä tapahtuu, kun muslimi ja juutalainen rakastuvat? Ensin pohdin yhteisön suhtautumista, mutta lopulta jäin miettimään yksilöiden tapaa reagoida tilanteeseen. Mikä saa ihmisen sokeasti pitämään kiinni "ainoasta oikeasta uskonnostaan" (oli se sitten mikä hyvänsä)? Miksei usko riitä?
"Usko on tärkeää, eivät sille annetut leimat."
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish). Suom. Katariina Kaila. Otava. Keuruu 2013.
"Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä."
Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vihkii hänet kirjanystävien varjeltuun salaisuuteen, Unohdettujen kirjojen hautausmaahan. Perinteiden mukaisesti Danielin pitää valita tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta yksi ja huolehtia siitä, ettei tämä kirja unohdu vaan pysyy elossa. Daniel poimii käsiinsä Julián Caraxin Tuulen varjon ja tämä valinta muuttaa hänen elämänsä.
Carax paljastuu mystiseksi hahmoksi, josta harva kirjakauppiaskaan on koskaan kuullut, sillä hänen kirjansa ovat todella harvinaisia. Se vähä, mitä hänestä tiedetään, vain lisää Caraxin salaperäisyyttä. Daniel uppoutuu Caraxin elämänvaiheiden tutkimiseen. Kuoliko hän kaksintaistelussa Pariissa vai sisällissodan ensimmäisinä päivinä Barcelonassa? Entä miksi joku käyttää Tuulen varjon Paholaisen nimeä ja kulkee ympäriinsä polttamassa Caraxin kirjoja?
Tarina ei niinkään keskity Danielin elämän mullistavaan kirjaan vaan sen kirjoittajan elämään. Itse asiassa kaikki kymmenen lukijansa hurmanneen kirjan juoni selostetaan yhdellä vajaalla sivulla! Tietysti syvällinen lukukokemus on se sysäys, joka Danielin ajaa kirjailijan kohtaloa selvittämään, mutta kirjailija nousee suurempaan roolin kuin kirja. Tämä ei kuitenkaan haittaa lukemista. Tarinalla on monta tasoa, joiden välillä liikutaan taitavasti, pääjuonta eteenpäin saatellen. Matkan varrella kohdattujen, kiinnostavien henkilöhahmojen myötä tulee tutuksi niin Barcelona kuin Espanjan sisällissodan vaikutuksetkin.
"Kerjäläinen oli kokoomassa jätepaperikasasta poimimistaan lehdenpalasista Hoja del Lunesin etusivua. Pääjutun otsikot ylistivät yleisten töiden hoitoa ja työllisyyden kehityslinjoja. - Jumalan pyssyt! Taas uusi tekojärvi! kuulin hänen parkaisevan. - Se fasistiporukka muuttaa meidät vielä osaksi pyhimysten ja sammakoiden sukukuntaa."
Monitasoisen kerronnan ansiosta lukijaa huomaa yllättäen jännittävänsä sekä Caraxin ja Danielin että värikkäiden sivuhenkilöiden kohtaloita. Ruiz Zafón hallitsee hyvin ne keinot, joilla lukija koukutetaan - ja pysyvästi. Noin 650 sivua menee hujauksessa eikä tunnu edes riittävän. Onneksi kirjahyllyssä odottavat omaa vuoroaan jo Ruiz Zafónin kaksi seuraavaa teosta...
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (La Sombra del Viento). Suom. Tarja Härkönen. Otava. Juva 2009.
Tunnustan, olen koukussa vampyyrikirjoihin. Onneksi niitä on tänä päivänä runsaasti tarjolla, joten koukussa on mukava roikkua. Olen lukenut useampaa sarjaa, joista yksi on äiti&tytär-parivaljakon yhdessä kirjoittama Yön talo. Lyhyen ajan sisään olen hotkinut peräti kuusi osaa, kaksi englanniksi ja loput suomeksi.
Eletään maailmassa, jossa ihmiset tietävät vampyyrien olemassaolosta. Vampyyrijumalatar Nyksin avulla Etsijä voi "merkitä" kuunsirpillä ihmisnuoren ja siten muuttaa hänet vampyyritulokkaaksi. Näin käy Zoey Redbirdille, ja vieläpä kesken koulupäivän. Taakse jää ihmiselämä, sillä selvitäkseen hengissä Zoeyn on muutettava vampyyrien sisäoppilaitokseen, Yön taloon.
"Minä olen pelkkä penska. Seitsemäntoista. Hädin tuskin. Olen tosi huono matikassa. Espanjaa en osaa nimeksikään. En saa vielä edes äänestää. Pahuutta vastaan taisteleminen ei ole minun velvollisuuteni - lukiosta valmistuminen on."
Zoey ei ole tavallinen vampyyritulokas, vaan Nyksin valitsema, joka pystyy hallitsemaan kaikkia viittä elementtiä. Hänen saapumisensa Tulsan Yön taloon laukaisee tapahtumavyöryn, joka ravistelee vampyyrimaailmaa. Muutoksessaan epäonnisteita vampyyritulokkaita alkaa mystisesti "epäkuolleentua". Nämä punaiset vampyyrit eivät ole samanlaisia kuin toiset: ne eivät kestä auringonvaloa ja ovat erittäin verenhimoisia. Mutta ne eivät kuitenkaan ole Zoeyn ja kumppaneiden suurin huolenaihe, sillä vastassa on Pimeyden puolelle astunut ylipapitar, kuolematon langennut enkeli ja korppi-ilkkujia - sekä ikiaikainen Pahuus.
Tässä sarjassa on piristävää se, että pääosassa on tyttö - tai oikeastaan tytöt ja naiset. Tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, jopa ns. pahisten, mikä tuo vaihtelua. Eivätkä päähenkilötkään ole täydellisiä, vaan tekevät inhimillisiä virheitä ja päästelevät sammakoita suustaan. Muuten perusjuoni on tuttu ja tavallinen: nuori saa kuulla olevansa erityinen, saa uudessa koulussa kavereita ja vihollisia, opiskelee omituisia oppiaineita, ihastuu ja rakastuu, taistelee pahuutta vastaan... Mutta se kuitenkin toimii, osittain letkeän ja aidontuntuisen kielen ansiosta. Kirjoissa viitataan myös hauskasti muihin vampyyrisarjoihin.
"No, Z. Focus. True Blood is fiction. This is the real world."
Välillä sitä unohtaa lukevansa vampyyrikirjoja, sillä Zoey ystävineen ovat oikeastaan tavallisia nuoria, jotka aikuisuuden kynnyksellä murehtivat ulkonäköään, ihmissuhteitaan, seksiä, koulua ja muita hyvin arkisia asioita. Vampyyrielämään totuttelu ei sekään ole helppoa, mikä kuvataan usein huumorin keinoin. Harvassa vampyyrikirjassa vampyyreita inhottaa esimerkiksi veri tai pääkallot.
"Yritin olla vilkuilematta soihtuja ympäröiviä inhottavia, seivästettyjä kalloja. Ihan oikeasti. Kalloja. Oikeita kuolleiden ihmisten kalloja. No, ne olivat ikivanhoja ja kurtistuneita ja aika lailla lihattomia, mutta siitä huolimatta ne olivat yrjöttäviä."
Sarjassa on 12 osaa, joista viimeinen ei ole vielä ilmestynyt. Kahdeksan ensimmäistä on suomennettu.
P.C. Cast & Kristin Cast: Untamed (A House of Night 4). Atom. UK 2010.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vainottu. Yön talo 5 (Hunted). Suom. Annika Eräpuro. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Lumottu. Yön talo 6 (Tempted). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2012.
P.C. Cast & Kristin Cast: Kahlittu. Yön talo 7 (Burned). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Vapautettu. Yön talo 8 (Awakened). Suom. Inka Parpola. Otava. Keuruu 2013.
P.C. Cast & Kristin Cast: Destined (A House of Night 9). Atom. UK 2011.
Sukutarina Skotlannista - eihän tätä voi sukututkija vastustaa! Varsinkaan kun teos ei yritäkään survoa yksien kansien väliin kolmensadan vuoden tapahtumia ja toistaasataa henkilöä. Kirjan tapahtumat alkavat ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyvät vuoteen 1961, ja keskeisiä henkilöitä on juuri sopivasti, jotta heihin ehtii tutustua.
Päähenkilö on Bess, äidittömänä Intiassa kasvanut britti, joka joutuu palaamaan Brittein saarille ilman yksivuotiasta poikaansa. Väliaikaiseksi tarkoitettu ero kasvaa erilaisten vastoinkäymisten johdosta 20 vuoteen, mutta äidin ja pojan jälleenkohtaaminen ei ole lopulta ruusuinen. Molemmilla on painolastinsa, ja Bessillä on uusi perhekin.
"Ei kai meitä oikein voi normaaleiksi sanoa", Kate vastasi empien. "Martinilla on kokonainen huone täynnä pääkalloja ja ruukunsirpaleita. Ja äiti on ollut naimisissa kolme kertaa. Ja minun siskoni Eleanor pitää lemmikkeinä sammakoita ja Rebeccalla on kaikkien aikojen kiivain luonne. Ja Frazer -"
"Frazer on kaikkea muuta kuin normaali, myönnetään." Kuului ukkosenjyrähdys ja ensimmäiset sadepisarat putosivat mustiksi läiskiksi kiville. "Pähkähullu koko mies, leikkii lordia linnassa vaikka maailma hajoaa ympärillä."
Vaikka kirja kertookin ennen kaikkea Bessin tarinan, vaihtuvat kertojat useamman kerran tarinan edetessä tuoden siihen näin uusia näkökulmia. Kolmen sukupolven naisten kautta kerrotaan samalla tarinaa naisten elämästä ja sen muuttumisesta vain 50 vuoden aikana. Kaikki nämä edellä mainitut seikat ovat kirjan vahvuus.
Jokaisella sukupolvella on murheensa ja salaisuutensa, toisilla painavammat kuin toisilla. Vaikka arvasinkin sen synkimmän salaisuuden ennen sen paljastumista, jaksoi tarina silti kantaa ja kiinnostaa loppuun asti. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, mutta pidän kyllä nimen mielessäni vastaisuuden varalle.
Judith Lennox: Askel tuntemattomaan (A Step in the Dark). Suom. Pirkko Biström. WSOY. Juva 2008.
Joulunjälkeisestä kinkkuähkyä sulattelin tällä pienellä huumoripalalla. Lupsakkaa murretta ja menoa Kätkävaaralla, jonka rauhalliseen elämään uusi sukulaispoika tuo lisäväriä. Pietari Aholainen saa uutta pohdiskeltavaa ja ihmeteltävää niin vanhojen tuttujen kuin vähän tuntemattomampienkin ihmisten touhuista. Ja on siinä se uusi tyttärenpoikakin, joka tulla tupsahtaa ukkinsa pihapiiriin.
"Hilpeästi mellakoivat kylpijät puskivat ilkosillaan ulos ja heitälsivät hankeen, piehtaroivat ja hihkuivat, syytivät lunta toistensa silmille ja tunkivat sitten taas kiireesti lauteille lämmittelemään. Kaksi niitä oli, ja sikäli kuin silmiään uskalsi uskoa, isompi heleän punakka vonkale oli Aimo Hurskainen. Pienempi taas oli niin kuin savusaunassa kesken lämmityksen tuhriintunut."
Murre oli tarpeeksi tuttua, että lukeminen oli sujuvaa. Epäsuorat ja -kierot sanankääntelyt saivan hymyilemään moneen otteeseen, niin tuntui paikoillen tutulta. Ihmiset oli helppo nähdä silmissään ja kuulla korvissaan. Hauskan ulkokuoren alta paljastui kuitenkin pari vakavampaakin teemaa, jota kirjailija käsitteli enemmin sormilla osoittelematta. Erityisesti tarinoiden kertominen ja menneiden tapahtumien muistelu kolahti - ehkäpä syynsä siihen oli lukuajankohdalla; jouluna kun tuli taas kuultua muutamat tutut jutut eikä ihan ensimmäistä kertaa.
"Monella ikiin ehtineellä ihmisellä on vietin vahvuinen viehtymys muistella menneitä ja kertoilla elämänsä vaiheita heti kohta, kun kuulija suinkin osuu ulottuville. Joka kerta tarina paranee pikkuisen, kiinteytyy ja karsiutuu ja saa selväjuoksuisen juonen, niin että lopulta siihen alkaa itsekin olla tyytyväinen: monessa on oltu mukana, mutta niinpä vaan on tänne asti rimpuiltu. Tulukeehan perässä!"
Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja ulkomaan elävä. Gummerus. Tanska 2001.
