Judith Lennox: Askel tuntemattomaan

Sukutarina Skotlannista - eihän tätä voi sukututkija vastustaa! Varsinkaan kun teos ei yritäkään survoa yksien kansien väliin kolmensadan vuoden tapahtumia ja toistaasataa henkilöä. Kirjan tapahtumat alkavat ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyvät vuoteen 1961, ja keskeisiä henkilöitä on juuri sopivasti, jotta heihin ehtii tutustua.

Päähenkilö on Bess, äidittömänä Intiassa kasvanut britti, joka joutuu palaamaan Brittein saarille ilman yksivuotiasta poikaansa. Väliaikaiseksi tarkoitettu ero kasvaa erilaisten vastoinkäymisten johdosta 20 vuoteen, mutta äidin ja pojan jälleenkohtaaminen ei ole lopulta ruusuinen. Molemmilla on painolastinsa, ja Bessillä on uusi perhekin.

"Ei kai meitä oikein voi normaaleiksi sanoa", Kate vastasi empien. "Martinilla on kokonainen huone täynnä pääkalloja ja ruukunsirpaleita. Ja äiti on ollut naimisissa kolme kertaa. Ja minun siskoni Eleanor pitää lemmikkeinä sammakoita ja Rebeccalla on kaikkien aikojen kiivain luonne. Ja Frazer -" 

"Frazer on kaikkea muuta kuin normaali, myönnetään." Kuului ukkosenjyrähdys ja ensimmäiset sadepisarat putosivat mustiksi läiskiksi kiville. "Pähkähullu koko mies, leikkii lordia linnassa vaikka maailma hajoaa ympärillä."

Vaikka kirja kertookin ennen kaikkea Bessin tarinan, vaihtuvat kertojat useamman kerran tarinan edetessä tuoden siihen näin uusia näkökulmia. Kolmen sukupolven naisten kautta kerrotaan samalla tarinaa naisten elämästä ja sen muuttumisesta vain 50 vuoden aikana. Kaikki nämä edellä mainitut seikat ovat kirjan vahvuus.

Jokaisella sukupolvella on murheensa ja salaisuutensa, toisilla painavammat kuin toisilla. Vaikka arvasinkin sen synkimmän salaisuuden ennen sen paljastumista, jaksoi tarina silti kantaa ja kiinnostaa loppuun asti. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, mutta pidän kyllä nimen mielessäni vastaisuuden varalle.

Judith Lennox: Askel tuntemattomaan (A Step in the Dark). Suom. Pirkko Biström. WSOY. Juva 2008.

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja ulkomaan elävä

Joulunjälkeisestä kinkkuähkyä sulattelin tällä pienellä huumoripalalla. Lupsakkaa murretta ja menoa Kätkävaaralla, jonka rauhalliseen elämään uusi sukulaispoika tuo lisäväriä. Pietari Aholainen saa uutta pohdiskeltavaa ja ihmeteltävää niin vanhojen tuttujen kuin vähän tuntemattomampienkin ihmisten touhuista. Ja on siinä se uusi tyttärenpoikakin, joka tulla tupsahtaa ukkinsa pihapiiriin.

"Hilpeästi mellakoivat kylpijät puskivat ilkosillaan ulos ja heitälsivät hankeen, piehtaroivat ja hihkuivat, syytivät lunta toistensa silmille ja tunkivat sitten taas kiireesti lauteille lämmittelemään. Kaksi niitä oli, ja sikäli kuin silmiään uskalsi uskoa, isompi heleän punakka vonkale oli Aimo Hurskainen. Pienempi taas oli niin kuin savusaunassa kesken lämmityksen tuhriintunut."

Murre oli tarpeeksi tuttua, että lukeminen oli sujuvaa. Epäsuorat ja -kierot sanankääntelyt saivan hymyilemään moneen otteeseen, niin tuntui paikoillen tutulta. Ihmiset oli helppo nähdä silmissään ja kuulla korvissaan. Hauskan ulkokuoren alta paljastui kuitenkin pari vakavampaakin teemaa, jota kirjailija käsitteli enemmin sormilla osoittelematta. Erityisesti tarinoiden kertominen ja menneiden tapahtumien muistelu kolahti - ehkäpä syynsä siihen oli lukuajankohdalla; jouluna kun tuli taas kuultua muutamat tutut jutut eikä ihan ensimmäistä kertaa.

"Monella ikiin ehtineellä ihmisellä on vietin vahvuinen viehtymys muistella menneitä ja kertoilla elämänsä vaiheita heti kohta, kun kuulija suinkin osuu ulottuville. Joka kerta tarina paranee pikkuisen, kiinteytyy ja karsiutuu ja saa selväjuoksuisen juonen, niin että lopulta siihen alkaa itsekin olla tyytyväinen: monessa on oltu mukana, mutta niinpä vaan on tänne asti rimpuiltu. Tulukeehan perässä!"

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja ulkomaan elävä. Gummerus. Tanska 2001.

Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Maa

Kahden kirjailijan ensimmäisen yhteisteoksen lukeminen on aina yhtä jännittävää: askel tuntemattomaan eikä määränpäästä tietoakaan. Matkalle kannattaa kuitenkin lähteä, kun oppaana on Terry Pratchett kumppaneineen; Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyviä enteitä (Good Omens) on yksi suosikeistani. Nyt fantasiaan sekoitetaan kuitenkin scifiä.

"Stepperin alta oli löydetty paperilappu, johon oli kirjoitettu samalla tussilla ja samalla käsialalla: KOKEILE MINUA. Todella Liisa Ihmemaassa -tyylistä. Linsayn viimeiset sanat."

Vuonna 2015 tämän päivämäärän Maa kokee Askelpäivän, kiitos Willis Linsayn kehittämän stepperin, laitteen, joka käyttää virtalähteenään perunaa. Stepperin avulla suurin osa ihmisistä pääsee askeltamaan eli siirtymään rinnakkaistodellisuuksiin, jotka pääosin muistuttavat tämän päivämäärän Maata, ainakin lähempänä olevat. Mitä kauemmaksi ihmiset askeltavat, sen isommaksi erot muuttuvat. Askelpäivän hämmentävien tapahtumien keskellä 13-vuotiaasta Joshua Valientésta tulee Sankari, vaikka hän itse pelkää olevansa Ongelma.

Rinnakkaistodellisuuksilla on yksi yhteinen piirre: siellä ei ole ihmisiä. Eläimiä on monenlaisia, jopa humanoideja, mutta ei ihmisiä.

"Interglasiaaliset maailmat ovat TÄYNNÄ eläimiä. ... Variksia, korppeja, kalkkunakorppikotkia, pöllöjä. Päivisin kuuluu lintujen laulua, öisin sammakot kurnuttavat ja hyttyset inisevät, jos vettä on missään lähistöllä."

Rinnakkaismaissa ihmiset joutuvat elämään aluksi hyvin alkeellisissa oloissa, sillä rauta ei siirry askelluksessa Maasta toiseen. Joillekin ero sähköstä, kännyköistä ja tietokoneista on ylitsepääsemätön, mutta toisilla on aihetta iloon.

"Richmond Länsi 10:n ainoa kirjakauppias riemuitsi joka kirjasta, jonka onnistui myymään tätä kautta kulkeville uudisraivaajiksi pyrkijöille. Paperille painettuja kirjoja joka ikinen! Kuolleista puista saatua teknologiaa! Tietoa joka kestäisi vaikka tuhansia vuosia, mikäli sitä säilytettäisiin oikein! Eivätkä ne tarvinneet paristoja. Näin kirjoja pitäisi mainostaa, hän ajatteli."

Scifiä ilman sähköä? Ei sentään. Tarina käynnistyy 15 vuotta Askelpäivän jälkeen, kun Lobsang, ensimmäinen inhimilliseksi olennoksi julistettu kone (edellisessä elämässään tiibetiläinen moottoripyöränkorjaaja) palkkaa Joshuan mukaansa Pitkän Maan ääriin ulottuvalle matkalle. Joshua, yksi luontaisista askeltajista, nunnien Kodissa kasvattama, tuntee olevansa kotona vain rinnakkaistodellisuuksissa. Matkalla Pitkän Maan salaisuudet raottuvat hiljalleen Joshualle ja Lobsangille.

Kirjassa oli monta tuttua Pratchett-piirrettä, kuten irrallisilta vaikuttavat henkilötarinat, jotka myöhemmin kietoutuvat yhteen. Kiekkomaailman hulvattomuuksiin ei kuitenkaan ylletä - eikä tarvitsekaan, sillä kirjan sanomalla on toisenlainen vire. Mitä tekevätkään ihmiset rajoittamattomilla luonnonvaroilla? Miten foobikot - ihmiset, jotka eivät pysty askeltamaan - suhtautuvat Pitkään Maahan?

Tykkäsinkö? Kyllä! Linnunradan käsikirja liftareille tuli lukiessani muutaman kerran mieleen, mutta se ei haitannut. Tämän kirjan jälkeen näen silmissäni hieman erilaiset versiot peikoista ja haltioista kuin Tolkienin tutuksi tekemät... Kirjan lainatessani en huomannut, että kyseessä oli uuden sarjan ensimmäinen osa, mutta se ei lukemista haitannut. Loppua kohden kävi kyllä selväksi, ettei kaikki ollut tässä, vaan lisää on luvassa. Toinen osa (The Long War) on julkaistu kesäkuussa 2013, joten jatkoa ei tarvitse onneksi kauaa odotella. Kun vielä saisi kirjan jostain käsiinsä... Kolmas osa (The Long Childhood) on tarkoitus julkaista kesäkuussa 2014; sarjasta on suunniteltu kaikkiaan viisiosaista.

Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Maa (The Long Earth). Suom. Mika Kivimäki. Karisto. Juva 2013.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Kirjan nimi ei jättänyt rauhaan; kääntelin kirjaa käsissäni, pistin se takaisin pöydälle vain poimiakseni sen kohta uudelleen. Kun tanskalainen ystäväni mainitsi kirjan olevan hänen Top5-listallaan, en voinut enää muuta kuin tutustua kirjaan lähemmin.

Jäin koukkuun heti ensimmäisen sivun herkulliseen tilanteeseen:

"Tämän ylemmän omistavan luokan - joka lisääntyy vain säädyllisin ja paheesta vapain nytkähdyksin - viimeisin röyhtäisy oli kuitenkin niin haltioissaan löydöstään, että kertoi siitä automaattisesti minullekin, vaikka tuskin kuvitteli aivokapasiteettini riittävän sen ymmärtämiseen."

Renée Michel, 54-vuotias leski on piiloutunut elämältä ovenvartijan roolin taakse. Pariisilaisen hienostokerrostalon asukkaille hän on näkymätön, joka kuitenkin näkee ja ymmärtää asukkaiden elämästä enemmän kuin he itse. Renée rakastaa kielioppia, kirjoja ja hyvää ruokaa (sammakonreisiä ei kirjassa onneksi syödä, vaikka Ranskassa ollaankin). Itseoppineena hän perehtyy vaikka fenomenologiaan saadakseen siitä selvyyden, nauttii älyllisistä haasteista ja hiljaisista teehetkistä ystävänsä Manuelan kanssa.

"Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä."

Vastapainona Renéen kypsemmälle ajattelulle toisena päähenkilönä on 12-vuotias Paloma Josse, joka ilmentääkseen ylivertaista älykkyyttään on päättänyt tehdä itsemurhan seuraavana syntymäpäivänään. Kirjalliseen testamenttiinsa Paloma kirjaa ylös "Syvällisiä ajatuksia" ja "Merkintöjä maailman liikkeestä" ja onnistuu näpäyttämään tarkasti ylemmän luokan kultakalamaljaelämää, mutta ei kuitenkaan näe itsessään teinityttöä.

"Alku ei luvannut hyvää. Minä tulin heti pahalle tuulelle. Psykiatrin suusta ei sentään odottaisi samanlaista lausetta, jolla kaksipuolisia hammasharjoja kauppaava konsulentti tervehtii supermarketissa rouvaa ja rouvan tytärtä, jotka seisovat ostoskärryjensä takana."

Molemmilla tarkkailijoilla on läheinen suhde japanilaiseen kulttuuriin, mikä henkilöityy yllättäen talon uuden asukkaan myötä. Kakuro Ozun liityttyä tarinaan mukaan en enää malttanut nautiskella Barberyn elämän sanallistamisesta, vaan minulle tuli kiire saada tietää, miten tarinan henkilöille kävisi.

Luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Suljin kannet, mietin tovin ja totesin, että loppuratkaisu oli ainoa mahdollinen. Ja sitten mieleni teki lukea kirja heti uudestaan, nyt pysähdellen välillä matkan varrelle sanoista rauhoittuen. Toistaiseksi olen malttanut antaa lukukokemuksen tekeytyä. Ehkäpä luen ensin kirjailijan esikoisteoksen ja vastan sen jälkeen tartun jälleen Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Elégance du hérisson). Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus. Jyväskylä 2009.

Taas yksi

Jotta maailmasta ei kirjablogit loppuisi... 😄 Täällä bloggailee satunnaisesti kirjastojen ahkera asiakas vuodesta 1977, kaikkiruokainen lukutoukka vuodesta 1981, innostunut bookcrossaaja vuodesta 2010 ja aloitteleva kirjabloggari vuodesta 2013.

Niin ja ne sammakot. 🐸 Ne vain ovat lempieläimiäni, olleet jo vuosikymmeniä. Bongaan niitä joka paikasta, myös kirjoista.